Darkest Labyrinth Vol.2

Darkest Labyrinth Vol. 2 jatkaa samannimisen levy-yhtiön parhaiden palojen esittelyä visual kein, EBM:n ja goottirockin maailmasta. Mukaan on mahtunut kaksi ei-japanilaista yhtyettä, italialais-amerikkalainen Spectrum-X sekä australialainen Noir du'Soleil. Tutuimpia japanilaisia nimiä levyllä ovat Dj SiSeN, GPKISM sekä myös muotiguruna tunnettu Takuya Angel.

Kokoelmalevyn aloittaa menevästi GPKISMin Immolare. Yhtye on BLOODista tutun Kiwamun ja sooloartistina tunnetun GPK:n yhteisprojekti. Kappale on mukavan tanssittavaa klubikamaa synkällä vivahteella. GPK:n ääni on miellyttävän pehmeä, ja hänen englannin ääntämyksensä on hämmästyttävän selkeää. Kuulen yhtyeen tuotantoa ensimmäisen kerran, ja tämän perusteella voisin tutustua heihin tarkemminkin.

Seuraavana luvassa on Seileenin kyoraku. Tämäkin yhtye koostuu kahdesta jo tahoillaan vaikuttavasta sooloartistista, Dj SiSeNistä ja laulaja Seliasta. Kappale alkaa mielenkiintoisesti futuristista klubifiilistä ja rummuntakomista sekoittaen, mutta heti Selian alkaessa laulaa nousee ainakin itselläni kulmakarva epäuskoa ja pettymystä kuvaavaan asentoon. Selian laulutyyliä voisi kuvailla lähinnä ulinaksi, eikä mitenkään erityisen miellyttäväksi sellaiseksi. Kieltämättä herra pääsee vaivatta ja puhtaasti korkeaan rekisteriin, mutta on eri asia haluaako tällaisia vokaaleita kuulla klubimusiikissa. Toki tyyli erottaa kaksikon varmasti massasta. Hyvällä vai huonolla tavalla, se jää kuulijan päätettäväksi. Oma päätökseni: en tykkää.

Vanished Empire nostaa panoksia hieman raskaammalla poljennolla Mindless Outer Godin jyrähtäessä käyntiin. Ohjelmoija/kosketinsoittaja Dee Lee vaikuttaa myös myöhemmin levyllä kuultavan 2 Bulletin riveissä. Kappale voisi sopia jopa black metal -genreen aggressiivisine särövokaaleineen. Pimeällä elektronisen musiikin puolella tämä hoitaa tonttinsa hyvin.

Levyn ensimmäinen kahdesta ei-japanilaisesta artistista on Spectrum-X, jonka 12 Clock Strikes alkaa kujeilevalla keyboardilla. Kappale on melko laimea ja mitäänsanomaton äskeisen Vanished Empiren rymistelyn jälkeen. Sekä mies- että naisvokalisti hoitavat osuutensa, mutta ei kappaleesta oikeen mitään mieleen jää. Peruselektroa ilman mitään sen kummempia kikkoja. Kuuntelin muutamia muitakin yhtyeen kappaleita, ja laajemmasta tuotannosta löytyikin ihan kelvollisia ja paljon iskevämpiä kipaleita kuin tämä. Valitettavasti tämän kappaleen valinta laskee myös koko kokoelmalevyn pisteitä.

Rose Noiren Alert on mielenkiintoisen erilainen albumin elektrojumputusten keskellä. Vahva viulumelodia ja muutenkin klassinen sävähdys tuovat synkkyyteen pilkahduksen valoa. Tämä elektroklassinen yhteensulautuma houkuttelee kuuntelemaan yhtyettä enemmänkin. Monitahoisuudessaan kappale nostaa Rose Noiren yhdeksi levyn mielenkiintoisimmista uusista tuttavuuksista.

Blam Honeyn Amplified Psycho Cell (~Hyper Aesthesia~ Remake Version) osoittautuu puolestaan melko yhdentekeväksi ja ylimiksatun kuuloiseksi. Laulaja huokailee välillä ihan kivan kuuloisesti, mutta se ei riitä estämään kappaleen valumista suoraan toisesta korvasta ulos. Ainoastaan lopussa kuultavat omituiset äänisekoilut herättävät ärsyttävyydellään kuulijan horroksestaan. Kunnon bassoraita olisi pelastanut jo paljon.

Albumin toinen ”ulkomaalaisvahvistus” Noir du'Soleil luottaa Guiltissä yllättävän kevyeen soundiin ja yllätyksettömään elektrobiittiin. Tämä valuu korvista ulos jopa nopeammin ja huomaamattomammin kuin edellinen Amplified Psycho Cell, huolimatta jykevämmästä bassolinjasta. Ei pahemmin herättänyt mitään mielenkiintoa yhtyettä kohtaan.

Bespa Kumameron BK's ”Je suis fou” (feat. Electronikboy) virkistää heleillä naisvokaaleillaan ja miesvokalistin ranskankielisillä spiikeillä. Naisvokalisti onkin kappaleen paras anti. Kaiken kaikkiaan kelvollinen teos, vaikken niin ranskan kielelle lämpenekään.

HimemaniK jatkaa naisvokaalien linjaa The Beastissa. Itse kappale ei kuitenkaan kuulosta nimensä veroiselta, vaan jää hillumaan muiden korvasta valuneiden kanssa taka-alalle. Vika ei kuitenkaan ole vokalistissa, vaan kappaleen ponnettomuudessa.

Takuya Sawadan luoma Takuya Angel ei ole vain vanhoja perinteitä ja modernia animekulttuuria innovatiivisesti yhdistelevä muotibrändi, vaan myös hänen taiteilijanimensä muusikkona ja Dj:nä. Yli 10-minuuttinen Matsuri huokuu juhlahumua ja taiko-rumpujen pauhua. Moderni ja perinteinen yhtyvät vahvasti myös Takuyan musiikissa, kun taikot ja elektroninen pörinä lyövät käsiä yhteen. Näen jo cybergeishat tanssimassa kaduilla yhdessä samuraiden kanssa! En ole ikinä Japanin matsureita livenä todistanut, mutta voisin kuvitella menon olevan kutakuinkin tämän kuuloista. Kappale tekee selvän pesäeron albumin muihin teoksiin, eikä suinkaan huonolla tapaa. Vaikka Matsuri onkin lievästi ylipitkä, on se silti yksi albumin parhaista kappaleista jo pelkän perinnejuhlatunnelmansa ansiosta.

Verrattuna Vanished Empireen rymistelee Dee Leen toinen yhtye 2 Bullet astetta kevyemmin kappaleellaan One-sided. Yhtyeen naislaulajalla on ääntä ja asennetta, ja hän melkein jyrääkin miesvokalistin jalkoihinsa. Yhtyeen militarismihenki on aistittavissa, eikä tämä ole yhtään hassumpi ralli.

Vihdoinkin päästään levyn ehdottomaan timanttiin, Dj SiSeNin kappaleeseen Zi Qian feat. Gpk. Kappaleessa yhdistyvät cyberneettinen klubimaailma, vanhojen perinnesoittimien kaiku sekä videopelien ääniefektit. En ole aiemmin SiSeNiä juuri kuunnellut, mutta nyt aion ottaa tavaksi! Biisissä on samaa iloista juhlafiilistä kuin Takuyan Matsurissa, mutta tällä kertaa cybergeishojen getat saavat todella kyytiä! Kappale sekoittaa uutta ja vanhaa todella ilahduttavalla tavalla, tästä on hyvät bileet tehty! Ilman juuri tätä kappaletta olisi levy jäänyt melkoisen mitäänsanomattomaksi. Harmi, että tätä herkkua kestää vain yhden kappaleen verran. Onneksi on repeat-nappi.

Viimeisenä on G.o.t.hin Der letzte Vampir Kuss. Se onkin levyn ”gootein” kappale kylmän hyytävine syntikoineen ja urkuineen. Outoa kyllä kappale lauletaan kokonaan saksaksi. Tämä saa epäilemään yhtyeen japanilaisuutta, on sen verran harvinaista kuulla saksaa j-rockissa. Toisaalta saksa tuntuu olevan muotia kaikessa vähänkään synkemmässä elektronisessa musiikissa. Toimiva kappale, joka ei kuitenkaan herätä mitään sen suurempia intohimoja.

Viimeinen kappale tiivistääkin melkeinpä koko albumista jäävän fiiliksen: ihan ok, mutta suurimman osan ajasta vähän laimeaa ja nopeasti unohtuvaa, paria mieleen jäänyttä poikkeusta lukuun ottamatta. Albumia siis vaivaavat samat asiat kuin edellistä Darkest Labyrinth Vol.1:stäkin – liian vähän kunnon tavaraa ja liikaa keskinkertaisuutta. Tämä kokoelma painottaa kuitenkin ykkösosaa enemmän elektronista tanssimusiikkia, ja toimii sellaisena ihan hyvin. Loppujen lopuksi kokoelma hoitaa ainakin yhden tehtävänsä: sen avulla voi löytää uusia suosikkeja ja jättää vähemmän kiinnostavat yhtyeet omaan arvoonsa.