JaME Suomen joulukalenteri: DIR EN GREY - ARCHE

JaME Suomen vuoden 2014 joulukalenteri esittelee bändejä haastattelujen ja muiden artikkeleiden voimin. Ehkä löydät kalenterista soittolistoille uutta kuunneltavaa, vai paljastuuko jostakin luukusta vanha suosikkisi? Voit jakaa mielipiteesi ja palautteesi JaME Suomen Facebook-sivulla, Twitterissä tai sivuston kommentoinnin kautta.



Joulu on rauhan ja ilon aikaa, jolloin perheet ja ystävät hiljentyvät ja saattavat kuunnella yhdessä leppoisaa joulumusiikkia. Jos kuitenkin kaupalliset joululaulut tursuavat jo korvistasi eikä hiljentyminen sovi pirtaasi, on tarjolla myös toinen vaihtoehto.

Vaihtoehtometallin jättiläinen DIR EN GREY julkaisi 10.12. yhdeksännen studioalbuminsa, ARCHEn, vain reilut kolme vuotta edellisen DUM SPIRO SPERO -nimeä kantaneen kokonaisuuden jälkeen. Uuden, massiiviset 16 kappaletta sisältävän albumin johtava teema on kipu, ja yhtyeen jäsenet itse ovat kuvailleet sitä uransa parhaaksi ja eheämmillä soundeilla varustetuksi kokonaisuudeksi.

Edellisten levyjen kaltaisia kymmenminuuttisia proge-eepoksia odottaneet saavat kuitenkin pettyä kappaleiden pituuteen, sillä kappaleista pisimmätkin kestävät alle kuusi minuuttia. Tämä onkin osaltaan paluuta yhtyeen vanhaan tyyliin. ARCHEn kappaleet ovat myös jopa melodisempia kuin muutaman edellisen levyn, ja Kyon ääni onkin elämänsä vedossa miehen laulaessa korkeita säveliä kirkkaan puhtaasti.

Albumin aloittava Un deux alkaa suureellisena Shinyan takoessa rummuillaan voimakkaasti muun yhtyeen luodessa jopa sinfoniaorkesterimaista äänikudelmaa omilla soittimillaan. Säkeistön kitaraharmonioissa on jopa jazzahtavia sävyjä kunnes kertosäkeessä Kyo vapauttaa pettämättömän popmelodiatajunsa valloilleen. Vaikka sointi on raskas, kappale ei tunnu uuvuttavalta vaan enemmänkin kevyeltä aloitukselta. Albumin aloitukseksi kappale ei oikein sovi, vaikka erinomainen onkin. Olisin itse kaivannut tehokkaampaa aloitusta.

Samaa linjaa jatkaa Soshaku, joka on myös keskitempoinen ja raskas, mutta samalla ilmavampi kuin monet yhtyeen aiemmista kappaleista. Albumin tuotannosta vastannut Tue Madsen on tehnyt jälleen erinomaista jälkeä. Urokolla yhtye pääsee varsinaisen äärimetallin makuun, blast beatin ja Kyon matalan murinan muodostaessa kappaleen säkeistöt. Välillä laulusuorituksissa päästään oopperamaisiin korkeuksiin.

Phenomenon alkaa Toshiyan surisevalla säröbassolla ja jatkuu hetkittäin dissonoivilla kitaraharmonioilla. Kappaleesta tulee mieleen jonkinlainen hitaaksi vääristynyt ja häiriintyneellä shoegazingilla kuorrutettu funk, joka kuitenkin kasvaa massiviiseksi balladiksi. Tarttuvan melodisen loppupuoliskon ehdoton kohokohta ovat mielettömät choruksella ja viivekaiulla efektoidut kitarat, jotka tekevät kappaleen outrosta Dirujen parhaimmistoon kuuluvan.

Cause of Fickleness voisi hieman erilaisilla soundeilla olla kotonaan jopa yhtyeen alkupään albumeilla, sen verran sekopäistä meininkiä se tarjoilee. Kappale poukkoilee hajanaisesti joka suuntaan, kuin jättiläisiä väistelevä maahinen. Hetkittäin Kyon ääni kuulostaa vainoharhaiselta, mutta pian se muuttuu vihaisen kautta seesteiseksi palaten lopussa agressiiviseen kertosäkeeseen.

Tōsei on melko perinteinen hitaasti kasvava balladi. Se alkaa kauniina, mutta nopeasti mukaan tulee raskas rumpukomppi ja wahwah-kitarat. Kappale on miellyttävä ja varsinkin sen kitarasoolot ovat mainioita. Laulumelodioiltaan se ei kuitenkaan ole erityisen mieleenjäävä. Seuraavana tulevaa Rinkakua ja albumilla myöhemmin tulevaa singlebiisiä Sustain the Untruht vaivaa eräs paha ongelma. Molempien herkulliset bassoraidat kuulostavat erittäin tukkoisilta ja siten heikentävät erinomaisten singlejen voimaa.

Chain Repulsion ja Midwife ovat poukkoilevia ja hetkittäin erityisen raskaiksi yltyviä kappaleita, jotka hivenen erilaisella soundilla olisivat olleet kotonaan myös sukekiyon albumilla. Chain Repulsionissa mieleenjäävintä on noin kahden minuutin kohdilla kuultava järjettömän upea melodiapätkä, joka muistuttaa toista japanilaista bändiä, THE NOVEMBERSia. Arvostelun kirjoittamisen aikoihin olen saanut tietää sukekiyon ja THE NOVEMBERSin yhteiskeikoista, joten yhtäläisyydet eivät välttämättä ole vain sattumaa, vaan vaikutteita on tullut puolin ja toisin. Midwifesta ei useiden kuuntelukertojen jälkeen jäänyt allekirjoittaneelle juuri mitään käteen, vaan se jää melko perinteiseksi DIR EN GREY -raidaksi.

Magayasō alkaa lupaavan raskaana ja painostavana instrumenttien johdattaessa kappaletta kohti Kyon riivatun kuuloisia laulusuorituksia. Synkkä tunnelma saa hienon päätöksen kappaleen sisäiseen katharsikseen kuljettavalla loppumelodialla. Kaishun taasen on jälleen perinteinen ja keskitempoinen kappale. Sen ainoat annit itselleni ovat mainiosti surisevat kitarat ja varsinkin kertosäkeen täppäysriffi.

Seuraavana tuleva Behind a Vacant Image kuuluu selkeästi albumin parhaimmistoon. Jopa ambient-henkisiksi luokiteltavilla kitarasoundeilla alkavasta kappaleesta kasvaa riipaisevan kaunis balladi, jossa Shinyan rummut ja Kyon ääni luovat upeita kontrasteja kertosäkeen aikana. Keskivaiheilla kappale yltyy raskaammaksi ja menevämmäksi palaten lopussa jälleen kauniiseen kertosäkeeseensä.

Kūkoku no Kyō on on balladi, joka alkaa surisevilla reverse-guitar soundeilla, jotka muuttuvat herkäksi kitaranäppäilyksi. Kappale rullaa eteenpäin vuoroin raskaana, vuoroin herkkänä, ja se päättyy upeisiin lauluharmonioihin ja suriseviin kitaroihin. Kappale olisi täydellinen lopetus albumille, mutta valitettavasti albumi jatkuu senkin jälkeen.

The Inferno on surullinen tapaus. Sen äärimetallitaustat ja Kyon huutolaulu eivät ole millään muotoa omaperäisiä, ja niistä puuttuu kaikki tunne. Vaikea nähdä miksi kukaan haluaisi kuunnella tätä, mutta livenä se voi tietysti toimia paremmin. Kappale päättyy vielä käsittämättömän naurettavaan feidaukseen, jota en toivoisi enää 2010-luvulla kuulevani. En varsinkaan tältä bändiltä.

Revelation of Mankind taasen on erinomainen sekoitus äärimetallia ja progressiivisia riffejä. Huudon lisäksi Kyo laulaa riipaisevia melodioita, ja kokonaisuus toimii. Sen sijainti levyllä on aivan väärä. Kappale lopettaa albumin kuin seinään eikä herätä halua laittaa se pyörimään alusta alkaen. Paha moka näin perfektionistiseltä yhtyeeltä.

Japanilaisen limited editionin mukana tulee peräti seitsemän bonuskappaletta. And Zero on kaunis post-rock -vaikutteinen instrumentaali, jonka olisi suonut aloittavan koko albumin. Tefutefu taasen on kappale, joka olisi ollut kotonaan esimerkiksi Vulgar-albumilla.
Avantgardistisesti surisevat ja riipivät kitarat hallitsevat sen äänimaisemaa ja riffittely onkin lähes yhtyeen parhainta antia. Varsinkin sekopäiset soolot ovat juuri sitä luovaa hulluutta, mitä yhtyeeltä kaipaan. En keksi yhtäkään järkevää syytä, miksi The Inferno päätyi albumille, mutta tämä nerokkuus ei.

Loput bonuskappaleet ovat jälleen akustisia ja remiksattuja versioita albumin raidoista. Osasta näistä saadaan nauttia myös Okami Recordsin eurooppajulkaisussa, mutta jos rehellinen olen, ei fani menetä mitään jos ei kuule kyseisiä kappaleita. Urokon crossover-versio on ehdottomasti mielenkiintoisin yhdistellessään elektronista biittiä ja klassisen musiikin elementtejä, mutta se ei ole erityisen onnistunut kokeilu.
Sustain the UNtruthin ja Unravelingin remixit jäävät turhaksi kikkailuksi eikä Soshakun ja Behind a Vacant Imagen akustiset versiot lähde aivan senkaltaiseen lentoon kuin toivoisin.

Kokonaisuutena ARCHE ei ole DIR EN GREYn paras tai ehein albumi. Karsimalla kokonaisuus olisi ollut huomattavasti nautittavampi, sillä 16 kappaletta on yksinkertaisesti liikaa. Kappaleet ovat myös liian samankaltaisia, joten puutuminen on tällä kestolla todennäköisempi. Koska suurella osalla raidoista ei ole varsinaista kertosäettä, vaan ne kasvavat hiljalleen täyteen voimaansa, voi tarttumapinnan löytäminen olla joillekin vaikeaa.

Soundimaailmaltaan se on erinomainen, mutta ehkä hieman liian varman päälle pelattu. Toivon yhtyeen löytävän seuraavalla julkaisullaan jälleen sen alkuperäisen kokeilunhalunsa ja kyvyn uudistua. Suosittelen kuitenkin ARCHEa sekä uuden että vanhan tuotannon ystäville, sillä se yhdistelee monissa kappaleissa aiemman tuotannon, varsinkin Vulgarin aikaisten kappaleiden, parhaita puolia mielenkiintoisesti.