SANA (ja FÆK) - Gloria, Helsinki 4.9.2016

Paheellisen elämän peruspilareita eli rokkia ja muotia oli kulttuuriareena Glorialla tarjolla runsain mitoin, kun J-Fashion Fairin iltabileissä esiintyivät FÆK Helsingistä ja SANA Japanista. Syyskuun ensimmäistä viikonloppua olisi tuskin paljon viihdyttävämmin voinut viettää. Tästä eivät ehkä olleet täysin tietoisia samana päivänä Tampereen conihuumassa aikaansa viettäneet, jotka huhujen mukaan olivat saattaneet Glorian yleisöä hieman verottaa. Vaan onneksi määrä ja laatu eivät ole millään lailla toisistaan riippuvaisia mitattavia. Ja hyvät esiintyjät saavat vaikka tyhjänkin salin liekehtimään, eikö totta?

Aivan tyhjäähän ei Glorian viihtyisässä konserttisalissa tietenkään ollut. Siksi ei rokkikarnevaalit aloittaneen FÆKinkaan tarvinnut käydä taikomaan liekkejä tyhjästä. Tiukka kvartetti asteli lavalle itsevarmoin elkein ja samaa asennetta tihkui myös soitto. Äänimaailmaa täydensivät nauhalta kuuluneet koskettimet, jotka ehkä osaltaan myös loivat soittoon tiukan yleisvaikutelman, kun ei tempo päässyt vahingossakaan luisumaan. Toisaalta taas lisä-äänien osuus oli taitavasti jätetty sen verran marginaaliseksi, ettei yleiskuva eläväisesti soittavasta rockbändistä hävinnyt missään vaiheessa. Tätä vaikutelmaa pönkitti myös meluisa livesoundi, jota ei liiasta selkeydestä voinut syyttää. Kitara jäi paikoitellen aavistuksen verran ohueksi ja kuulumattomiin. Lauluja vaivasi muminainen epäselkeys siinä määrin, että ensimmäisen kappaleen ajan piti arvuutella, mitä kieltä tässä kuulostellaan... olihan kyseessä kuitenkin (ilmeisesti) japanilaisen rokkinsa hyvin tunteva suomalaisyhtye. No, englannin kansainvälisellä voimallahan tässä taidettiin lopulta pääasiassa edetä.

Soundiviilailun tarve ei ollut missään nimessä niin suurta, että se olisi estänyt nauttimasta musiikista. FÆKin tapauksessa oli kyseessä kevyehkösti omalaatuinen mutta pääosin melko perinteisiä ja toimivaksi todettuja latuja hiihtävä vaihtoehtorock. Eritoten setin alkupuolen kappaleissa oli viehättävää poukkoilun makua, vaikka suoranaisesta visual kei -lunatiikasta pysyttiinkin turvallisen kaukana. Välispiikeissä informoitiin, että itse asiassa yhtye esiintyy paraillaan tuuraava laulaja keulillaan. Täytyy nostaa hattua. Siitä siis, että eipä olisi yhtyeen jäsenten kasvoja tuntematon osannut moista faktaa arvata. Varamies hoisi hommansa ihailtavalla varmuudella... paitsi ehkä silloin kun tuli aika käyttää sanoitusten lukemiseen lunttilappua. Vaan ehkäpä sekin olosuhteet huomioiden oli anteeksiannettavaa. Kokoonpanon poikkeuksellisuuden piikkiin voinee varauksella myös laittaa päämäärättömäksi jääneen rumpusoolon, joka ikävällä tavalla katkaisi setin jännitteen. Cover-tilkettä oli myös mukana kahden kappaleen verran, mutta onneksi yhtye sentään päätti settinsä omaan, huomattavasti mielenkiintoisempaan, materiaaliin. Energisestä konsertista jäi mukavasti pääesiintyjää varten lämmennyt mieli.

Kirjaimellisesti soolona (eli lavalla yksin) esiintynyt SANA ei pitkää roudaustaukoa tarvinnut. Hädin tuskin oli lämmittelybändin nostattama pöly ehtinyt lavalta laskeutua, kun jo tanssittiinkin sitten hieman erilaisissa maailmoissa. Kontrasti FÆKin eloisan rocksoundin ja PA:sta tuuttaavan teknokompin välillä oli suurehko, mutta harvapa japanilaisen artistin konsertissa käyvä ei olisi tottunut suuriin kontrasteihin.

Kun mies ja kitara olisi tarkoitus saada yhden taustanauhan avulla kuulostamaan kokonaiselta yhtyeeltä, ollaan aina jonkinasteisen miksausteknisen haasteen edessä. Runsaasti efektipedaaleja käyttäneen SANAn kitara kuului miten milloinkin vähän käytetystä efektistä riippuen. Laulaminen taas tuntui aika ajoin olevan artistille lähinnä rasite, jota ilmankin olisi lavalla viihtynyt. Taustabiititkin toistuivat hieman tukkoisina, niin että yleissoundi ei totisesti ollut kirkkain mahdollinen. Mitä ilmeisimmin takana olleen pitkän kiertueen ansiosta oli esityksessä kuitenkin jo sen verran rutinoitunutta varmuutta, ettei pienten teknisten epämääräisyyksien annettu hirveästi menoa haitata. Ja kuinka usein sitä nyt yleensä mennään muotimessujen iltabileisiin ensisijaisesti soundipoliisiksi? Niin. Ei ainakaan kovin usein...

SANAn musiikki oli turvallista tanssirokkia, joka ei liialla vallankumouksellisuudella kauhistuttanut. Varsinaista kitarasankarointia esimerkiksi mehevän soolospotin muodossa ei saatu kuulla artistin kitarististatuksesta huolimatta. Sen sijaan useita kappaleita koristivat melodiset ja kurinalaiset, Ayabien läheisesti mieleen tuovat soolonpätkät. Monista kappaleista oli helppo saada kiinni, vaikkei niitä olisi koskaan aiemmin kuullutkaan. Sekään ei menoa haitannut, ettei ihan jokaisella yleisöstä ollut ennestään Wake Me Upin kertosäe hallussa. Nopeastihan siinä neuvokas artisti opetti yhteislaulun innokkaalle yleisölle. Vuorovaikutus yleisön kanssa oli muutenkin kaiken kaikkiaan tuttavallista ja maanläheistä. Välispiikkien aikana opiskeltiin muun muassa ääntämään muumihahmojen nimiä sekä keskusteltiin kepeästi kansan suosikkianimeista. Hyvin perustein voisi hieman käsiin levinneitä välijutusteluja pitää liian pitkinä ja varsinaisesta asiasta harhaanjohtavina. Sitten toisaalta taas kovimmat ihailijat näyttivät suosikkinsa huomiosta nauttivan, joten mikäpä siinä. Ammattimainen itsevarmuus ja leppeä toverillisuus faneja kohtaan yhdistyivät SANAn lavapersoonassa lämpimämmäksi kokonaisuudeksi kuin mitä ”I love me” -iskulause antaisi äkkiseltään ymmärtää.

Loppujen lopuksi varsinainen setti ei kestänytkään kuin puoli tuntia. SANA poistui kiitellen lavalta ja antoi pienen mutta kovaäänisen yleisön odottaa tovin encorea kaihoten. Ja encorehan saatiin. Yleisön toivekappaleen utelussa ilmeni pieniä kommunikatiivisia vaikeuksia, mutta eipä tuolla lopputulokseen ollut suurempaa vaikutusta. Kahdesta kappaleesta vedettiin uusintaotot. Keikkansa SANA päätti setin aloittaneeseenkin Sun Riseen, jonka myös ilmoitti suosikkikappaleekseen. Letkeäriffinen kappale kuuluikin keikan muistettavimpiin. Lopulta oli aika jättää raikuvat jäähyväiset sympaattiselle rokkikukollemme. Kolmen vartin keikkaa olisi joku voinut valitella lyhyeksi, mutta toisaalta ratkaisu oli olosuhteet huomioiden erittäin järkevä. Yhden miehen lavashow'n ylläpitäminen pitempään ilman, että touhun kiinnostavuus latistuisi pannukakuksi, olisi kova taakka kenelle tahansa. SANA jätti varman ja turvallisen vaikutelman sekä ilmeisen tyytyväisen yleisön. Näiden jrock-eväiden voimalla jaksanee ainakin jonkin matkaa kohti syksyn lohdutonta pimeyttä.