Dokumenttiraportti: Ryuichi Sakamoto: Coda

5.-8.4. Helsingissä järjestetty Season Film Festival esitti ohjelmistossaan Stephen Nomura Schiblen ohjaaman dokumentin Ryuichi Sakamoto: Coda. Hollywood-elokuvasävellyksistään tunnettu muusikko kiinnosti yleisöä, sillä lauantain näytös oli peräti loppuunmyyty.

Nähdyn materiaalin perusteella Ryuichi Sakamoto vaikuttaa hyvin rationaaliselta persoonalta. Realistinen maailmankatsomus ilmenee hänen pohtiessaan ympäristöuhkia ja esimerkiksi omaa vointiaan taistelussa syöpää vastaan. Vakavimmat aiheet ovat kuitenkin vain osa dokumenttia, sillä kaiken kaikkiaan Ryuichi Sakamoto: Coda paljastuu hyvin taiteelliseksi ja innostavaksi kokonaisuudeksi.

Filmi sisältää lumoavaa materiaalia Sakamoton säveltämistä elokuvista sekä luonnonmaisemista muusikon matkoilta eri puolilta maailmaa. Kerronnan sekaan on ripoteltu esiintymisiä ja haastatteluja vuosikymmenten takaa Sakamoton nuoruudesta, esimerkiksi Yellow Magic Orchestran ja Bernardo Bertoluccin ohjaaman Viimeinen keisari -elokuvan ajoilta. Oman lumovoimansa takaa myös Sakamoton musiikki: heti dokumentin alkupuolella kuullaan myös yksi hänen tunnetuimmista kappaleistaan, Nagisa Oshiman Merry Christmas Mr. Lawrence -elokuvan teemanakin tunnettu Forbidden Colours pianon, sellon ja viulun esittämänä koskettavana tulkintana.

Huomattavan osan ajasta seuraamme kuitenkin hänen luomistyötään nykyhetkessä. Kuusikymppisen säveltäjän rakkaus musiikkiin konkretisoituu edelleen riemastuneina ilmeinä hänen löytäessään juuri oikeanlaisen äänenlähteen. Saamme myös kuulla Sakamoton kertovan inspiroituneensa ohjaaja Andrei Tarkovskin tyylistä. Venäläinen Tarkovski käytti joissakin elokuvissaan esimerkiksi veden äänistä koostettuja ääniraitoja perinteisillä instrumenteilla soitetun musiikin sijasta. Sakamoton äänien keräilyä seuratessa mieleen nousi kysymys siitä, millaisia ääniä säveltäjä saisi irti suomalaisesta metsästä tai Lapin tunturimaisemista.

Ryuichi Sakamoto: Coda alkaa asiapainotteisen dokumentin tapaan muusikon kohdatessa tsunamin runteleman pianon, mutta päähenkilönsä esiteltyään filmi laajeneekin audiovisuaaliseksi matkaksi äänen ja taiteen äärelle. Teos on otteeltaan huomattavasti kokeilevampi kuin esimerkiksi viimeksi valokeilassa ollut musiikkidokkari We Are X, jossa uran vaiheita käytiin läpi varsin systemaattisella tyylillä. Stephen Nomura Schiblen henkilökuva Ryuichi Sakamotosta ei vastaa kaikkiin kysymyksiin, mutta tarjoaa kiehtovan mahdollisuuden tutustua arvostetun säveltäjän sisäiseen maailmaan.