ZOMBIE-CHANGin kansainvälinen debyytti on hyvän mielen musiikkia huonoista mielialoista, piristystä pahan päivän varalle ja tanssivimmaa tylsiin päiviin.
Meirin Yungin sooloprojekti ZOMBIE-CHANGin debyyttijulkaisu oli vuoden 2016 Koi no balance E.P.Tänä vuonna ZOMBIE-CHANG esiintyi ensimmäistä kertaa Euroopassa, ja nyt myös brittiläinen Toothpaste Records on innostunut projektista
siinä määrin, että ZOMBIE-CHANGilta julkaistaan kansainvälinen debyyttialbumi. PETIT PETIT PETITkoostuu Japanissa samalla nimellä julkaistusta EP:stä sekä muutamasta artistin muilta albumeilta valitusta lisäkappaleesta.
ZOMBIE-CHANGin tapauksessa sooloprojekti tarkoittaa melko kirjaimellisesti sitä, että artisti itse tekee kaiken sävellyksistä ja sanoituksista tuotantoon asti. Vuodesta 2018 ZOMBIE-CHANG on tosin esiintynyt kolmihenkisenä yhtyeenä.
Meiriniä komppaavat Never Young Beach -yhtyeen basisti
Keigo Tatsumi ja rumpali Kento
Suzuki. Euroopan PETIT PETIT PETIT -albumille on tehty myös varhaisemmista ZOMBIE-CHANG-kappaleista uudet bändisovitukset.
Albumi avautuu ihmisäänten hälinällä, jossa toistuu sana ”sitruuna” muutamilla eri kielillä. Kappaleen nimi on Lemonade, ja siinä lauletaan limonaadin tekemisestä. Kuinkas muutenkaan. Kitkeränsuloinen maku taitaa tosin toimia myös vertauskuvana
sanoitusten puhujan tunne-elämän tukalasta tilanteesta. Pintaan miksattu basso ja vähäeleinen biitti takaavat rytmin tarttuvuuden. Viehättävät retrosyntikkasoundit ja lopun yksinäinen kitara-blues täydentävät nostalgisen musiikkimaiseman. Meirinin
jäljittelemätön lauluääni antaa kappaleelle takuuvarman
ZOMBIE-CHANG-leiman.
Don't
Be So Mean ja I Can't Get To Sleep jatkavat hittipotpuria. Molemmissa, kuten Lemonadessakin, on lähes sietämättömän tarttuvat kertosäkeet ja kaiken kaikkiaan sangen pirtsakka meininki. Hyvän mielen synapoppia parhaimmillaan. Jyhkeällä
bassoriffillä käynnistyvä Sometimes
I Don't Know ottaa vähän toisenlaisen lähestymistavan. Raskaspoljentoinen kappale ryömii psykedeelisistä höyryistä puolitiedottomana lattialle ja leijailee sentti kerrallaan kohti sekasortoon päättyvää loppukiihdytystä. Aikaisemmista kappeleista tuttu
veikeä leikkimielisyys on tallella, mutta tällä kertaa se on vain kanavoitu hauskojen koukkujen sijaan härmäiseen sekoiluun.
Yksi albumin videohiteistä, Mona Lisa, palaa alkupään tunnelmiin. Kertosäkeen mieskuoro oikeuttaa kappaleen olemassaolon, vaikka se hillittömän Sometimes I Don't Know'n jälkeen kuulostaakin vähän liian tavalliselta. The Reason
is Love erottuu edukseen lähinnä olemalla vaihteeksi kitaravetoinen; muuten kesäinen perusrenkutus ei tarjoa mitään erityisen muistettavaa. Aivan toista maata on laavankuuma diskojyrä
We Should Kiss, joka tempaa heti alkutahdeista lähtemättömään otteeseensa. Kappale vangitsee kiimaisen kaupungin aamuyössä valuvien hikipisaroiden kostuttamat tunnelmat täydellisesti. Svengi on kerrassaan vastustamaton, ja korvia vihlovat syntikat
ujeltavat kuin myöhäisyön turhautuminen.
Jo nimestä voi päätellä, että I Hate You on punkkia, ja niinhän se kuuntelun perusteella paljastuu olevankin. Piirun verran albumin keskitasoa kireämpi tempo välittää sanoitusminän tympääntymisen ärsyttävään kumppaniinsa. Kappaleen häikäisevät
lelu-urkulinjat ovat kuin suoraan Tuomari
Nurmion Lasten mehuhetki -albumilta, eli meininki on toisin sanoen juuri sopivan häiriintynyt.
Onion
Slice jatkaa kipeiden tunteiden kuvailua ruokametaforin. Hieno urkuvetoinen balladi saa huikean vakuuttavuuden puuskan albumin pintaan miksatusta bassosoundista, jonka jymäkkyys tukee kappaleen melankolista tunnelmaa oivallisesti. Kuinka moni muu
artisti on keksinyt kuvailla karille ajaneen parisuhteen tuskaa silmissä kirveltävänä sipulina? Siinäpä kysymys, jota pohtiessa väistämättä törmätään ZOMBIE-CHANGin omalaatuisuuden ytimeen. Meirin onnistuu sangen harvinaisella tavalla välittämään
elämän kipeämpiä, joskin itse kullekin tuttuja, kokemuksia musiikilla, joka on läpikotaisin hauskaa. ZOMBIE-CHANGin musiikissa suru ja pettymykset eivät ole musertavia normaalielämän vastavoimia vaan jokapäiväiseen elämään saumattomasti sulautuvia
tunnetiloja. Ne yhdistyvät mitä luonnollisimmin artistin kuplivaan luonteeseen ja vekkulimaiseen musiikintekotapaan. Miksi väkisin tehdä musiikista myrtyneisyyden mannekiinia, kun musiikin tekeminen kuitenkin on juuri sitä hauskaa, mikä sydämen pimeyttä
valaisee?
Syvällisen
Onion Slicen jälkeen albumin päättävä
Goodbye My Love And Turn Around jättää ehkä vähän viileän vaikutelman. Perusvarman kappaleen lopun instrumentaaliosio alkaa herättää jo nuokkuvan mielenkiinnon, mutta sekin lopetetaan sitten liian lyhyeen. Arvioitsija jättää levyn sipulia silmissään.
Vakavasti ottaen PETIT PETIT PETITiin ei kylläkään ole mitään syytä olla pettynyt. Albumi on mainio katsaus yhden mitä luovimman musiikkitaiteilijan tuotantoon. ZOMBIE-CHANG on ehdottomasti artisti, joka on kansainvälisen huomionsa
ansainnut. Tarttuvat synapoppibiisit ovat helppoa kuunneltavaa ja sopivat yhden- jos toisenkinlaisiin käyttötarkoituksiin. Samalla Meirinin upea ääni, omalaatuiset sanoitukset ja suurella sydämellä tehdyt soitinsovitukset palkitsevat myös omistautuneemman
kuuntelijan. Lisäansiona mainittakoon laulujen sanojen poikkeuksellisen selkeä ääntäminen. ZOMBIE-CHANGin kuuntelua voi lämpimästi suositella japanin kielen opiskelijoille!
ZOMBIE-CHANGin viralliselta Youtube-kanavalta on nähtävissä vanhoja musiikkivideoita joistain PETIT PETIT PETITin kappaleista. Näillä videoilla on vielä vanhat sovitukset, joissa elävien rumpujen ja basson sijaan jytäävät digituotetut rytmit. Ero on huomattava ja puoltaa ehdottomasti
kolmihenkisen
ZOMBIE-CHANG-kokoonpanon olemassaoloa. Euroopan
PETIT PETIT PETIT kuulostaa hyvällä tavalla bändialbumilta. Elävät rummut ja basso tuovat albumin äänimaailmaan lämpöä ja sykettä, jota on mahdoton tuottaa koneellisesti. Jos tämä kolmihenkinen kokoonpano saataisiin ensi vuonna Euroopan-kiertueelle,
olisi meillä kaikki syyt iloon ja riemuun.