Näin listapoppia pitäisi tehdä! – Seikkailu idolimaassa osa 2
”Tokion klubiskene on vähän kuin sienimetsä sateen jälkeen. Kaikkialta maasta puskee mitä ravitsevimpia luonnonihmeitä.” -tuntematon idolifani.
6.9. Heartland, Nagoya
Heti Toricagoa (ks. tarinan osa 1) seuraavana päivänä oli luvassa jotain, mitä olin odottanut jo pitkään. KAQRIYOTERROR on niin musiikin kuin ulkonäönkin puolesta yksi tämän hetken villeimpiä idoliryhmiä. Keväällä 2018 ryhmältä julkaistiin vallan erinomainen albumi Cultural Mixing. Tällä musiikkiseikkailulla esiintyvistä kolmesta alkuperäisjäsenestä yksikään ei kuitenkaan enää ole ryhmässä mukana. Nykyinen viisijäseninen KAQRIYOTERROR on siis jäsenten osalta käytännössä täysin eri ryhmä kuin se, joka vuosi sitten teki Cultural Mixingin. Mitään virallista hajoamista ja uudelleen kokoamista ei kuitenkaan missään vaiheessa ole tapahtunut, vaikka itse asiassa ryhmän nimikin muutettiin tässä taannoin. Aiemmin se oli Kaqriyo Terror Architect. Tunteneeko kukaan lukijoista vanhaa tarinaa laivasta, josta purjehduksen aikana vaihdettiin yksitellen jokaikinen osa uuteen?
Tämänhetkiseltä KAQRIYOTERROR-kokoonpanolta on julkaistu vasta yksi sinkku, lilithpride. Kappale on melko tavanomainen, muhkeilla tanssibiiteillä ja raskailla kitaravalleilla pullisteleva dramaattinen bilejyrä. Omasta mielestäni siitä puuttuu se holtiton vinksahtaneisuus, joka tekee Cultural Mixing -albumista niin erinomaisen. Vaan oli vuoden takaisella Kaqriyo Terror Architectilla hihassaan toinenkin ässä, nimittäin laulajat. Alkuperäiskokoonpanon kaikilla kolmella laulajalla oli kullakin todella omalaatuinen, välittömästi tunnistettava laulutyyli. Nykyisessä KAQRIYOTERRORissa ei vastaavia huippulaulajia ole, mikä on heikentänyt ryhmän terävyyttä tuntuvasti. Pelkkä tanssijytän ja hevimetallin puolihuolimaton sekoittelu ei ole enää pitkään aikaan ollut erityisen hyvä keino erottua massasta. Ei haudanvakava ja jopa ahdistava lilithpride toki harmauteen ole hukkumassa, mutta ei se ole kyllä lähellekään niin ilmeikäs kuin mitä Kaqriyo Terror Architect vuosi sitten oli.
Ulkonäön puolesta KAQRIYOTERROR vie edelleen pisteet kotiin vähemmän kokeellisilta kilpailijoilta. Räikeät meikit ja miltei sateenkaaren väreissä loistavat hiustyylit yhdistettynä etäisesti kansallispukumaisiin esiintymisasuihin (eivät tosin näy alla olevassa videossa) tekee lähtemättömän vaikutelman. Lavalla ryhmä on aivan pitelemätön, ehdottomasti idolimaailman raivokkaimmasta päästä. Jäsenet moshaavat ja tanssivat tauotta kuin riivattuina. Tuon tuosta he hyppivät yleisön ja lavan välissä olevalle aidalle huudattamaan yleisöä. Kaiken kaikkiaan ryhmän väkivaltaisessa esiintymisessä on jotain hyvin... shamanistista, kuin hyvässä metallikonsertissa konsanaan.
Villi meno on myös KAQRIYOn yleisössä. Tälläkin kertaa fanikoreografiaan kuului rituaali, jonka ajoitusta, roolijaottelua tai muutakaan en voi väittää ymmärtäneeni. Perussekoilun lisäksi yleisö muodosti silloin tällöin ison piirin, jonka keskelle yksi meistä meni, milloin istumaan huohottaen, milloin sätkimään kuin kala kuivalla maalla, milloin vain makaamaan. Ei aavistustakaan, oliko tämä suunniteltua tanssia vai vain spontaaneja toimintapurkauksia. Joukkoon vihkiytymättömän onneksi lavan edustalla oli kylliksi myös järjestäytymättömämpää riehumista. Muutaman hengen moshpitit pyörivät melkein joka kappaleessa.
Kuten odotettua, KAQRIYOTERRORin keikka oli todella intensiivinen ja hengästyttävä puolituntinen. Monin tavoin vapauttava musiikkielämys. Ensi vuoden toukokuussa ryhmä on muuten mahdollista nähdä myös Euroopassa Monster of Dolls -festivaalilla. Italiassa nyt toista kertaa järjestettävälle indie-idolifestivaalille on buukattu paljon muitakin todella kovatasoisia ryhmiä, kuten Melon batake a-go-go ja Zenbu kimi no sei da.. Milloinkohan tänne Suomeen saataisiin oma idolifestivaali?
KAQRIYOTERRORin lisäksi samana iltana Heartlandissä esiintyi kaksi muuta artistia. Zettakunista en koskaan ollut kuullutkaan. Kyseessä on letkeää rytmimusiikkia esittävä räppäri, joka soittaa ihkaelävän rumpalin kanssa. Viihdyttävän keikan kohokohta oli Zettakunin soolo playstation-ohjaimella, joka oli jollain koti-insinöörinikseillä yhdistetty thereminmäistä ujellusta tuottavaan äänilähteeseen.
Aivan loistavan artistinimen keksinyt cyberMINK on puolestaan huomattavasi vaikeammin kuvailtava tapaus. Taiteilija itsekään ei ilmeisesti ole aivan perillä siitä, onko hän ”idoli vai artisti”, ”Jpoppia vai K-poppia”. Kyseessä on joka tapauksessa Hina-nimisen säveltäjä-sanoittaja-tuottajan perustama projekti, jonka kappaleet esittää cyberMINK-niminen laulaja. Olin ennen keikkaa nähnyt artistilta yhden musiikkivideon ja pitänyt sen maanisuudesta. Osuvampaa sanaa kaksi EP:tä julkaisseen projektin musiikkityylin summaamiseen ei äkkiseltään tule mieleen. Tähän mennessä cyberMINK ei ole vielä vakiinnuttanut musiikkityyliään eikä ehkä koskaan niin teekään. Alkuaikojen materiaali on kitaravetoisempaa, kun taas viime aikojen suuntaus näyttäisi olevan digitaalisessa tanssipopissa.
Tylsä cyberMINK ei ole missään esittämässään tyylissä. Keikan aikana joidenkin sovitusratkaisujen lapsenomaisen töksähtelevä omituisuus toi etäisesti mieleeni Frank Zappan 80-luvun pöljät pop-farssit. Hauskaa, hämmentävää ja aika epämääräistä, mutta ennen kaikkea hauskaa. Lavalla cyberMINKillä oli mukanaan syntetisaattori, jolla hän sujuvasti luritteli jatsahtavat pianosoolot pariin kappaleeseen ihan kuin vain todetakseen, että näinkin voi kaiken muun lomassa tehdä. Suosittelen kyberminkkiä silmälläpidettäväksi kaikille musiikkiseikkailijoille. Tästä artistista kuullaan vielä paljon hyvää!
8.9. Shinjuku Motion
Päätin mennä katsomaan Shihatsumachi undergroundia (ks. tarinan osa 1) vielä uudestaan, joskin esiintymässä oli muutama muukin huomionarvoinen ryhmä. Sakki no onna no ko, (lyhyesti: Sakijo) oli internetin välityksellä vakuuttanut minut jo aikoja sitten mainiolla ”neo idol jazzillaan”. Ilakoiden pimputtava jatsipiano ja vikkelästi läpsyvä funkkibasso yhdistyvät ainakin joillain ryhmän kappaleista nerokkaasti pirikkääseen digipoppiin. Jostain syystä ryhmän musiikki ei kuitenkaan keikalla innostanut ollenkaan niin paljon kuin olin odottanut. Jatsielementit olivat kovin vähissä, niin ettei jäljellä tuntunut olevan enää kuin pelkkä pirikäs digipop. Lopputulos oli musiikillisesti jos nyt ei huono niin ei kovin hätkähdyttäväkään.
Selkeästä imagomuutoksesta tai isoista jäsenvaihdoksista en nyt äkkiseltään löytänyt tietoa, mutta jostain syystä ryhmä on poistanut vanhat kappaleensa soundcloudista eikä enää käytä itsestään aikaisempaa luonnehdintaansa ”neo idol jazz”. Voi siis olla, että pienelle keikkapettymykselleni löytyy selitys tietoisesta musiikillisen suunnan muutoksesta. Suuri sääli, sillä vanha Sakijo oli todella omaperäistä ja kiehtovaa musiikkia. Viime keväänä videona julkaistussa wa mata hashiridasussa on onneksi jäljellä juuri sitä uusidolijatsia, josta innostuin noin vuosi sitten. Taas yksi oppitunti siitä, että evoluutio idolimaailmassa käy hengästyttävän nopeasti.
Jos Sakijo tuotti pienen pettymyksen, yllätti Sennou Meme todella iloisesti. En ollut kuunnellut ryhmää paljonkaan etukäteen, mutta faniuduin keikan myötä täysin. Sennou Memen musiikki hyödyntää tavallaan perinteisten rokkibändisoitinten ääniä, muttei silti edes yritä kuulostaa bändin soittamalta. Kitarat, basso ja rummut leijuvat orpoina karkinkirjavassa digiavaruudessa, jonka hajanaiset osat sitoo yhteen Nintendo-syntikoiden vilkas pilputus ja ryhmälle lähes tavaramerkinomaiset jousimallinnukset. Sävellykset eivät tyydy toisintamaan tylsää säkeistö-kertosäe-rakennetta vaan haahuilevat ihastuttavan vapaamuotoisesti. Kokonaisuuden viimeistelevät huolella hiotut ja tyylillä toteutetut sovitukset. Päälleliimattuja ”pistetään vähän jatsia” -henkisiä tyylilajihyppyjä ryhmä ei juuri tee. Sen sijaan säveltäjä-sovittajaosaston laajat vaikutteet kuuluvat kaiken kattavana eksentrisenä höyrypäisyytenä. Myös lavalla Sennou Meme on innostava elämys. Ryhmän yhtenä erikoisuutena esimerkiksi on, että jäsenet jalkautuvat vähän väliä yleisön sekaan tönimään porukkaa piirileikkiin tai muuten vain nostattamaan tunnelmaa.
Menin keikan jälkeen ostamaan ryhmän tammikuussa julkaistun debyytti-EP:n. Epidemic-niminen kuuden biisin kokonaisuus on yksi vuoden jännittävimpiä julkaisuja ja ehdottomasti tutustumisen arvoinen. Jos Sakijo on uusidolijatsia, niin Sennou Memeä voisi kai leikkimielisesti luonnehtia post-uusidolijatsiksi. Tosiasiassa ryhmän lennokas ilmaisu heristää keskisormea pölhöille tyylilajimääritelmille. Katsokoon itse kukin vaikka tältä vastikään julkaistulta Karumaru-musiikkivideolta.
Samana päivänä esiintyi lisäksi vielä kaksi ryhmää. LiLii Kaona -nimisen duon tunnelmallinen musiikki vaikutti kyllä kiinnostavalta, muttei yltänyt illan parhaimpien esiintyjien tasolle. Musiikillisesti senkään vertaa mainitsemisen arvoista ei olisi myöskään Kupipossa, josta täytyy kuitenkin kertoa vähän lisää. Ryhmä on nimittäin malliesimerkki idolimaailman taiteellisesti vapautuneemmalta laidalta.
"Oosakan epäsuosituimmaksi idoliryhmäksi” itseään luonnehtiva Kupipo on tosiaan kotoisin Oosakasta. Ryhmää manageroi herttainen Maki-chan, joka on samalla myös yksi ryhmän neljästä jäsenestä. Päältäpäin nelikko näyttää mitä tavallisimmalta idolipoppoolta. Yllätysmomentti iskee, kun Maki-chan alkaa karjua mikrofoniin oktaavin muita jäseniä matalemmalta. ”5-vuotias loli-loli-idoli, joka tahtoisi olla söpö tyttö”, esittäytyy Maki-chan Twitter-tilillään. Kupipon lisäksi hän muuten manageroi myös DaiDaiDai-nimistä idoliryhmää.
Kupipo-keikkoihin kuuluu ilmeisen olennaisena osana ~Maki-chan kawaii~ SONG, jonka aikana Maki-chan hakeutuu yleisön keskelle, ainakin tällä kertaa näkemälläni keikalla pöydälle seisomaan. Yleisöön jaetaan pieniä pehmeitä palloja,
joilla on tarkoitus viskellä Maki-chan-parkaa samalla, kun kappaleen jankkaavassa kertosäkeessä arvuutellaan, onko Maki-chan ”kawaii” vai ”busaiku” (eli ei ollenkaan kawaii). Keikan aikana Maki-chania ryöpytetään muillakin tavoin,
muun muassa mäiskimällä ilmapumpattavilla uimaleluilla. Kupipon keikka onkin jonkinlainen sokerihumalaisen idolidiskon ja älyvapaan leikkituokion kaoottinen sekoitus. Ilmeisesti epäviehättäväksi oletetun Maki-chanin lynkkaaminen on tietysti
monellakin tapaa vähän arveluttavaa hupia. Toisaalta koko touhun karnevalistinen absurdius tuntuu lähinnä osoittavan, kuinka hölmöä on tehdä suuri numero pinnallisesta ”kawaii vai ei” -kysymyksestä. Oli ryhmällä syvällistä sanomaa tai ei ei voi kiistää,
etteikö se olisi kovin herttainen ja hupaisa.
10.9. Shibuya Deseo Mini
Tälle neljän ryhmän yhteiskeikalle minut houkutteli eräs sangen mielenkiintoinen duo nimeltään NaNoMoRaL. Kaksikko keikkailee pääasiassa kellari-idolipiireissä, mutta muodoltaan kyseessä on aika epäperinteinen idoliryhmä. Sen muodostavat laulaja Amamiya Miku ja tuottaja Kajiwara Paseri-chan. Amamiya on ryhmän aurinkoisesti hymyilevä keulakuva ja Kajiwara hoitaa käytännössä kaiken muun: sävellykset, sanoitukset, sovitukset, tuotannon ja niin edelleen. Lisäksi hän laulaa Amamiyan rinnalla. Keikoilla Kajiwaralla on mukanaan syntetisaattoripöytä, jonka avulla hän manipuloi live-esitysten äänentoistoa DJ:n tavoin sen sijaan, että musiikki vain soitettaisiin sellaisenaan PA:sta, kuten normaalisti.
NaNoMoRaLin musiikki on yksinkertaista melodista kitararokkia, ilman sen kummempia kommervenkkejä. Ryhmän tähän mennessä ainoa julkaisu (keikoilla myytäviä yhden kappaleen CDr:iä lukuunottamatta) on kesällä 2018 julkaistu seitsemän biisin minialbumi Nisan ka tanso. Musiikillisesti se ei oikeastaan ole mikään merkkitapaus, vaikka muutaman todella tarttuvan viisun sisältääkin. NaNoMoRaLin vahvuus piilee jossain syvemmällä kuin musiikin teknisissä ansioissa. Sitä jotakin on oikeastaan melko hankala pukea kovin selviksi sanoiksi. Varmaa on, että Amamiya ja Kajiwara ovat kumpikin todella heittäytyviä esiintyjiä, jotka moninkertaistavat ujojen sävellysten tehot. Tässä kaksikossa on jotain sanoinkuvaamattoman sympaattista ja sydämellistä eikä sitä tarvitse kokea edes elävänä. Jo pelkältä levyltä kappaleiden studioversioita kuunnellen tulee sellainen lämmin olo kuin kuuntelisi parhaiden kavereidensa bändiä. Vaikkeivät he ehkä olekaan ihan maailman paras bändi, niin silti kuunnellessa tulee jotenkin todella iloiseksi ihan jo ilakoivan bändin itsensäkin puolesta. Lisäksi Amamiyalla on yksi ihmiskunnan valloittavimpia hymyjä.
Kun NaNoMoRaL jo studioversiona saa sadepilvet väistymään ja elinenergian virtaamaan, ei ollut mitenkään yllättävää, että keikalla vaikutus oli vielä monin verroin voimakkaampi. Menin miettimättä eturivin intofanien sekaan ja heittäydyin mukaan rituaaliin. Myönteinen energia virtaa tämän hyväntuulisen kaksikon tyrskyävästä esityksestä kuin vesiputouksena. Harva muusikko on samaan aikaan yhtä omistautunut musiikkiin ja yhtä läsnä yleisölle. Vaikutelma siitä, että olisi kannustamassa parhaiden kavereidensa bändiä, toistuu jälleen. Keikan ainoa huono puoli oli se, ettei settiin tällä kertaa kuulunut suosikkikappalettani Ningen yaru no yametaa. Simppeliäkin simppelimpi poppiviisu kiteyttää NaNoMoRaLin hienouden täydellisesti. Amamiyan turhautumusta puhkuva räppäys ja Kajiwaran hoilottama toiveikas kertosäe saavat kylmät väreet vilistämään ympäri kehoa. Mikähän kumma siinä on, että kun joku kerrankin tekee kärpäspaperin lailla tarttuvan kappaleen lämpimästi sykkivällä sydämellä, niin ketään ei kiinnosta. Näin listapoppia pitäisi tehdä!
Tämä livevideo Ningen yaru no yametasta on jo yli vuoden vanha eikä edes kovin hyvälaatuinen, mutta jätän sen tähän, koska kappale ansaitsee sen.Samana iltana esiintyi lisäksi kaksi ryhmää, joista en ollut koskaan kuullutkaan. Lion Net Girl jäi mieleen lähinnä faniensa vuoksi. Täysin kaistapäiset ihailijat heittäytyivät aika ajoin kaikki yhdessä lattialle kieriskelemään ja huusivat koko keikan ajan niin kovaa, että itse musiikkikin jäi toiseksi. Melko mielikuvituksetonta metalcorea esittävä ryhmä ei tehnyt minuun suuren suurta vaikutusta. Kaishin no ichigekilläkin oli suhteellisen paljon omistautuneita faneja, mutta musiikillisesti ryhmästä ei tällä kertaa jäänyt mieleen oikein mitään.
Illan neljäs esiintyjä HAMIDASYSTEM sen sijaan teki vaikutuksen. Tiesin ryhmän nimeltä ja olin kuunnellut joskus jotain hajanaisia kappaleita innostumatta kuitenkaan kunnolla. Kotisivun biografia paljastaa, että vuonna 2016 perustetun ryhmän kaikki jäsenet erosivat maaliskuussa 2019. Ryhmä ei kuitenkaan virallisesti koskaan lakannut olemasta ja toukokuussa ryhmään liittyi kaksi uutta jäsentä, nimiltään Me ja She. Juuri tätä kirjoitettaessa taas ilmoitettiin, että ryhmän debyyttialbumi down julkaistaan joulukuun 4. päivä.
En ole varma, mutta vaikuttaa vähän siltä, että keväällä sattuneen jäsenuudistuksen myötä myös HAMIDASYSTEMin fanikanta meni samaa kyytiä uusiksi. Sitä sattuu idolimaailmassa, joka kaikesta musiikillisesta hienoudestaan huolimatta on joillekin faneille ensisijaisesti henkilönpalvonnan paikka. Kaikilla tähän asti näkemilläni ryhmillä oli aina tukenaan lavan edessä vähintään noin kymmenpäinen kannattajajoukko. HAMIDASYSTEMiä sen sijaan kannusti aktiivisesti vain yksi yksinäinen miesparka. Hän tanssi urheasti salin keskellä ja mölisi silloin tällöin vähän rituaalihuutojakin. Itseäni harmittaa vieläkin vähän, kun en ujoudeltani päässyt auttamaan tuota suurta taiteen ymmärtäjää. Jorasin kyllä paikoillani, mutta yhteys jäi saavuttamatta.
Jollain tapaa katkonaisista yhteyksistä kertoo tosin HAMIDASYSTEMin musiikkikin eikä sen päättelemiseen tarvitse mitään muuta kuin nähdä ryhmä lavalla. Kaksikko pyörii ja hyörii ympäri lavaa kuin kaksi eksynyttä lasta suurkaupungin kasvottoman ihmismassan sykkeessä. Välillä he kohtaavat toisensa. Välillä he tarvitsevat toisiaan. Joskus he lähestyvät... jotakin. Suurimman osan ajasta he kuitenkin vain lipuvat, välinpitämättöminä minuuttien virran mukana. Törmäilevät. Yrittävät löytää yhteyden. Kadottavat sen taas. Ohittavat toisensa.
HAMIDASYSTEM oli lavalla vavahduttava. Ryhmä osoittaa vakuuttavasti, että idoliryhmäkin voi olla taideteos: jotain sydäntäsalpaavan kaunista. Ryhmän koreografiat ovat kuin pieni eksistentialistinen teatteri. Jäsenten liikkeet kasvojen ilmeitä myöten piirtävät utuista kuvaa elämästä ja kamppailusta. Jos NaNoMoRaLin energia on hyvän tuulen ja toivon energiaa, ammentaa HAMIDASYSTEM todella syvästä melankoliasta. Lumoavaa. Ja melkoisen syvälle iskevää. Voi olla, että ryhmän näennäinen fanikato johtuikin vain siitä, ettei höyrypäinen huutaminen ja pogoaminen yksinkertaisesti oikein sopisi tällaisen teoksen juhlistamiseksi.
Musiikkiaan HAMIDASYSTEM luonnehtii verkkosivuillaan ”melodiseksi elektronikaksi”. Ryhmän kantavimmaksi teemaksi mainitaan ”sisimpänsä kohtaaminen” ja ”tunteiden pintaan kaivaminen”. Suhde omaan itseen on mikäpä muukaan kuin... taistelu! Mainittakoon, että luonnehdinta ”elektronika” voi antaa vähän väärän kuvan ryhmän musiikista. Kaiken maailman digipulputukset ovat kyllä tärkeä osa ryhmän soundia, mutta taustalla on itse asiassa enemmän tai vähemmän keinotekoinen bändisoundi, ei kovin elävä kylläkään vaan yhtä etäisen vieraantunut kuin ryhmän teemoilta sopii olettaa. Mitään erityisen tanssittavaa bilejytkettä HAMIDASYSTEMiltä on turha odottaa. Monissa kappaleissa on jopa vähän hevimetallisia särökitaravalleja, ja ainakin oikeita rumpuja mallintavat rumpusoundit mätkivät mekaanisesti pikemmin kuin svengaavat. Ryhmän äänimaisema onkin hyvin mielenkiintoinen sekoitus tietokoneistettua synapoppia ja ambientääristä kellaripunkkia. Melodiat eivät ole erityisen mieleenpainuvia eivätkä kappalerakenteet kovin mukanaheiluttavia. Koukkuja tärkeämpää on ilmapiirin luonti, missä ryhmä onkin omaa luokkaansa.
Olo tämän kappaleen jälkeen oli kuin Siperian tundra.11.9. Ochanomizun Disk Union
Jännittävää matkaa ei enää ollut jäljellä vuorokauttakaan. Vaan mikäpä olisi hienompaa kuin viettää viimeinen ilta kaukomailla levykaupassa! Disk Union on tosiaan japanilainen levykauppaketju ja sen eräässä liikkeessä järjestettiin myös matkani viimeinen konsertti. En tiedä bändeistä, mutta ainakin idoliryhmille on tyypillistä, että uusien julkaisujen yhteydessä tehdään pieniä ”in store” -kiertueita. Toisin sanoen käydään siis esiintymässä levykaupoissa. Koska idolikeikan järjestäminen ei käytännössä vaadi vähimmillään kuin pienen PA:n ja pari mikrofonia, on sellainen tietysti ihanteellisen helppoa roudata minne tahansa, vaikka sitten levykauppaan. Levykauppakeikoilta ei tietenkään peritä sisäänpääsymaksua vaan keikka esitetään kaupan normaalina aukioloaikana. Cheki-sessiot sen sijaan kuuluvat olennaisesti myös levykauppakeikkoihin.
Ryhmä, jota olin tullut katsomaan, on nimeltään xoxo Extreme. Aiemmin ryhmän nimessä ”xoxon” ja ”Extremen” välissä luki sulkeissa ”kiss and hug”, mutta viime aikoina ryhmä näyttää kaikessa hiljaisuudessa jättäneen tuon hankalan härpäkkeen pois. Silti lyhenne ”Kisueku” (”Kiss-ex”) on edelleen yleisessä käytössä. Ryhmältä julkaistiin 9.9. debyyttialbumi The Two Sides of The Bloom, jota tämäkin levykauppakeikka markkinoi. Vakaana tavoitteenani oli yhtä lailla ostaa albumi kuin nähdä ryhmäkin. Kyseessä on nimittäin yksi ehdottomasti omaperäisimpiä ja musiikillisesti kunnianhimoisimpia idoliryhmiä ikinä. Vai mitä mieltä olette sanasta ”proge-idolit”? Niin, xoxo Extreme on tosiaan ihka oikea progeryhmä, sanan 70-lukulaisessa mielessä: pitkiä ja polveilevia kappaleita, epätasaisia tahtilajeja, teknisesti haastavia sävellyksiä, pompöösiä mahtailua... Oli oikeastaan vain ajan kysymys, milloin joku keksi vääntää idoliryhmän tämänkin musiikkityylin ympärille.
Ei kuitenkaan kannata leimata xoxo Extremeä miksikään geneeriseksi vanhojen progejättien pastissiksi. Ryhmän musiikissa kuuluu vaikutteita niin 60–70-lukujen taitteen perinteisestä kuin 80-luvun uudemmastakin progesta. Myös 2000-luvun jpop-vaikutteita ja vahvoja fuusiojatsimausteita kuulee selvästi laulumelodioissa ja joissain sovituksissa. Kansansuosion näkökulmasta keitoksessa ei ole tietenkään mitään järkeä. Popiksi se on aivan liian epämääräistä ja vaikeasti lähestyttävää, kun taas konservatiivisimmille progesedille kokonaisuus kuulostanee aivan liian modernilta ja luotaantyöntävältä.
Joskus xoxo Extreme esiintyy myös livebändin kanssa. Tällöin ryhmää avustaa pääosin jatsirokkiyhtye Quin jäsenistä koostuva yhtye. Quin jäseniä esiintyy myös The two Sides of The Bloom -albumilla. Albumin sävellyksistä ja sanoituksista suurin osa on ryhmän tuottajan Ooshima Naoyukin käsialaa, mutta myös Quin kitaristi Hayashi Takashilla on näppinsä muutaman kappaleen sävellyksissä.
xoxo Extreme on malliesimerkki idoliryhmästä, jossa musiikki on hyvin korostuneesti isäntä ja idolikonsepti pelkästään musiikin renki. Jos epätoivoiset taidekoululaiset yrittäisivät perustaa xoxo Extremen musiikkia soittavan bändin, ei ketään todennäköisesti kiinnostaisi, ainakaan niin paljon, että bändin jatkaminen olisi taloudellisesti kannattavaa. Vaan kun musiikin paketoi idoliryhmäksi, pystyy sitä markkinoimaan kiehtovana omituisuutena pienelle mutta omistautuneelle idoli-intoilijoiden kohderyhmälle. Sama pätee toki monen muunkin ryhmän tapauksessa, mutta xoxolla erityisen selvästi. Ryhmän idolit eivät ole mitään suuria diivoja vaan lähinnä ihan... perusprogelaulajan tasoisia esiintyjiä, eikä koreografioissakaan ole mitään tajunnanräjäyttävää. Erittäin mukavia ja omistautuneita nämä viehkeät progelähettiläät tosin kyllä ovat. Eritoten Kojima Rinin Twitteriä kannattaa seurata. Hän pitää suomalaisesta folk-metallista ja postaa säännöllisen epäsäännöllisesti erittäin hyviä progesuosituksia kaikilta vuosikymmeniltä.
Yhtenä huomiona voinee vielä mainita, että ilmeisesti japanilaisten fanien sosiaalinen varautuneisuus unohtuu ainoastaan pimennetyissä keikkaluolissa. Levykaupan hyllyjen välissä ei nimittäin paljon riehuttu: keskittynyttä esityksen seuraamista, pään nyökyttelyä ja kohteliaat aplodit kappaleiden väleissä. Matkan viimeisenä iltana tuli mukavan kotoisa olo.
Tässä Xoxo Extreme kera bändin esittää ranskalaisen Magma-yhtyeen kappaleen The Last Seven Minutes.Jos satut lukemaan tätä kuunnellessasi yllä olevaa videota, on hyvin todennäköistä, että videon mitta on viimeiset seitsemän minuuttiasi myös tämän kaksiosaisen jutelman parissa. Kiitos kaunis lukemisesta. Jatkathan sitä vastaisuudessakin!