KAQRIYOTERROR – Avantgarde 0 chiten

Vuonna 2017 toimintansa aloittanut KAQRIYOTERROR on ehtinyt lyhyen olemassaolonsa varrella kokea yhtä sun toista. Uran varrelle mahtuu paitsi albumi Cultural Mixing ja lukuisia pienempiä julkaisuja myös täydellinen kokoonpanonvaihdos ja nimen muutos. Aiemmin Kaqriyo Terror Architectinä tunnetun ryhmän nimi tosiaan muuttui alkuvuodesta 2019 ryhmän alkuperäiskokoonpanon viimeistenkin jäsenten jättäydyttyä kokoonpanosta syrjään. Viralliset tiedotteet antoivat ymmärtää, että kyseessä olisi ryhmälle tietynlainen paluu lähtöruutuun ja aloittaminen puhtaalta pöydältä. Ratkaisu vaikuttikin perustellulta vain kaksi vuotta toimineen ryhmän jäsenistön kokonaan uusiuduttua lyhyen ajan sisällä.

Tosiasiassa KAQRIYOTERRORin jatkuvuutta aikaisemmasta olomuodostaan tuntuu kuitenkin turhalta kiistää. Uudella nimellä julkaistuista sinkuista kävi nopeasti ilmi, että musiikillisesti hiihdellään samoja mielikuvituksellisen fuusiomusiikin latuja kuin aikaisemminkin. Raskaspoljentoinen ja kiihkeä, koneellisen tanssimusiikin ja hevimetallikitarat tarttuvan popahtaviin melodioihin ja räppäykseen yhdistelevä perustyyli on pysynyt aikalailla ennallaan. Ulkoiselta ilmeeltäänkin ryhmä on hyvin samankaltainen kuin ennen: jonkin kuvitteellisen kulttuurin perinnepukuja muistuttavat esiintymisasut, väkivaltaiset tanssiliikkeet ja veikeät irvistykset. Kaiken kukkuraksi vanhat tutut ohjelmajulistukset tabuista ja ”sähkömagneettisista kauhuhyökkäyksistä” roikkuvat edelleen hämmentävinä ryhmän kotisivulla. Tämä ei tietysti ole mikään ihme ottaen huomioon, että tuotanto- ja sävellystiimi ryhmän takana on tismalleen sama kuin se on ollut alusta asti. Siksi onkin hieman omituista ja ennen kaikkea harhaanjohtavaa, että syyskuussa julkaistua Avantgarde 0 chiteniä markkinoidaan järjestelmällisesti KAQRIYOTERRORin ”ensimmäisenä albumina”.

Oikeastaan uuden albumin nimikin saa osuvuutensa vasta muistelemalla ryhmän historiaa. Niin helposti kuin termiä avantgarde nimittäin ehkä tuleekin ylikäyttäneeksi, tekisi ryhmän aiempaa albumia Cultural Mixing mieli kuvailla juuri tällä termillä. Kyse ei ole tienraivaaja-albumista siinä mielessä, että sillä käytettäisiin uusia soittimia tai muitakaan tekniikoita, saati sitten oltaisiin haettu uusia lähestymistapoja esimerkiksi popin perinteisiin kappaleenrakennustapoihin. Sen sijaan erilaisten sinänsä vanhojen tyylielementtien yhdistely albumilla on niin taiten ja sydämellisesti toteutettu, että kokonaisuus kuulostaa oikeasti aivan uudelta ja ainutlaatuiselta, todelliselta löytöretkeilyltä fuusiomusiikin koluamattomille sydänmaille. Sellaisilla sydänmailla Cultural Mixingiä voi melko hyvin pitää ehtana etuvartion musiikkina. Jo alusta asti tyylilajittomuuttaan liputtanut ryhmä on mitä ilmeisimmin nyt uudella albumilla päättänyt ottaa kaiken ilon irti tästä monitulkintaisesta termistä.

Levyn avaavalla Avant-gardElla onkin kova näytön paikka. Jatkuuko, ja kuinka pitkälle, KAQRIYOTERRORin matka kohti entistä tabujarikkovampia musiikkiyhdistelmiä? Kappale summaa oikeastaan aika hyvin tämän omituisen idoliryhmän musiikilliset pääpiirteet, jotka jo ylläkin lueteltiin. Särökitaroiden muodostaman tanssiluolan sisällä takoo energinen ja hyökkäävä, nopeatempoisehko sähköbiitti, jonka tahtiin riehuu viisi sähkömagneettisen kauhun lähettilästä. Kylmän teollisuussoundin etäännyttävää vaikutusta tehostaa runsas digitaalisten lauluefektien käyttö. Oman mausteensa kappaleen yleistunnelmaan tuo myös se, että yhden laulajan osiot eivät usein kestä yhtä tai kahta riviä kauempaa. Kun tiettyyn solistiin ei näin henkilönä pääse oikein samaistumaan, jää myös laulun yleisvaikutelma mielenkiintoisella tavalla etäiseksi.

Musiikillisesti Avant-gardE koettaa kyllä luoda jonkinlaista dynamiikan tunnetta. Älyttömästä bilettämisestä rauhoitutaan tunnelmaa nostattelevaan väliosaan ja sitä rataa. Lopulta kappaleen turboahdetusta miksauksesta ei kuitenkaan nouse oikein mitään punaista lankaa ja koko teos jää jotensakin tyhjäksi uhoamiseksi. Hyvän vertailukohdan muodostaa levyllä seuraavana iskevä lilithpride. Kun kappale julkaistiin sinkkuna ennen albumia, kuulosti se lähinnä keskitason Kaqriyolta. Albumikontekstissa kappale kuitenkin nousee korkeuksiin arvaamattomiin. Murskaava industrial-paahto ja tuomiopäivältä tuoksuva päämelodia ovat ehdottomasti albumin ja ryhmän koko tuotannon raskainta antia. Kuumeiset räppisäkeistöt kiristävät hienosti tunnelmaa, joka purkautuu lopulta takuuvarmaan, mutta eittämättä valtavan tehokkaaseen poppikertsiin. Hienointa kappaleessa on oikeastaan juuri se, että näennäisen sekalaisista osatekijöistään huolimatta se kuulostaa hyvin yksinkertaiselta, aivan toisella tapaa ”luontaiselta” kuin albumin väkisin väännetyltä haiskahtava aloitusraita.

Jos Avant-gardE ja lilithpride edustavat tavallaan KAQRIYOTERRORin perussoundia, kurvaa levyn kolmas kappale Usu-usu sen sijaan maaperälle, jolle ryhmä ei vielä kovinkaan montaa kertaa ennen tätä ole uskaltautunut. Suoraviivaisesta tanssipoppiviisusta uupuvat nimittäin kitarat kokonaan. Biitti on vetävä, mutta ei hevimetallisen raskas vaan sähköisen pirtsakka. Myös soundimaailma on huomattavasti ilmavampi kuin mitä ryhmältä on totuttu kuulemaan. Yllättäen tätä musiikillista kokeilevuutta jatkuu peräkkäin kokonaisen neljän kappaleen verran. Sen ajan kuluessa idea tosin menettää jo uutuudenviehätyksensä. Käy nopeasti ilmi, että ryhmän luottosäveltäjä-sovittaja syva ei ole ensinkään niin kotonaan tanssipopin kuin kitaravetoisen hevimetallin parissa. Erilaisia hauskoja synasoundeja hyödynnetään toki uutterasti, mutta jollain tavalla kappaleiden sovitukset tuntuvat kaavamaisilta ja tylsiltä, suorastaan innottomilta. Edes säveltäjälle muuten ominaiset suuret kertosäemelodiat eivät ole löytäneet tietään tälle albumin keskelle sijoitetulle synapop-suoralle. Pienen poikkeuksen tekee tosin Life is Despair, joka nimensä mukaisesti on melkoisen synkeätunnelmainen viisu. Mikään elämääsuurempi iskelmä kappale ei ole, mutta albumin latteampien renkutusten joukossa se näyttäytyy ihan hienona melankolisena poppipalana.

Retki rennon tanssipopin maailmaan osoitti selvästi, että KAQRIYOTERRORin vahvuudet ovat anarkistisemmassa ja väkivaltaisemmassa mesoamisessa. Tätä vahvistavan esimerkin tarjoaakin seuraava kappale Persona_. Kuvitelkaa mahdollisimman geneerinen animetunnarin kertosäe puuroisella särökitaravallilla ja hilpeästi sirkuttavalla syntikkamelodialla yhdistettynä epätoivoisiin sanoituksiin, niin pääsette jotakuinkin kärryille siitä, mistä kappaleessa on kyse. Säkeistöt räpätään tutuksi tulleella tyylillä, mutta tunnelma on kitaroiden ja rivakan temmon ansiosta paljon intensiivisempi kuin esimerkiksi löysässä Nanchara Bubblesissa.

Heti seuraavassa Human Flyssa kitarat heitetään taas hetkeksi nurkkaan. Kappaleeseen on kuitenkin haettu raikasta ilmettä antamalla äänituotanto CyberMINK-nimisen sooloartistin vastuulle. Kappaleen soundi onkin huomattavan erilainen verrattuna muuhun albumiin. Suorastaan itsetarkoituksellisen kaavamainen sävellys ei lie tehty ”vuoden musiikkikappale” -palkintoja ajatellen. Hassut soundivalinnat ja etenkin veikeän nopeat räppiosuudet tekevät kappaleesta kuitenkin sinänsä ihan hauska viisun. Levykokonaisuuteen se ei tosin istu kovinkaan hyvin vaan jää melko irralliseksi syrjähypyksi.

Albumin kaksi viimeistä kappaletta ovat puolestaan taas kitaravetoista ja aikamoisen ärhäkkää paahtoa. SOS on niistä sävellyksellisesti paljon vähemmän kiinnostava. Ihan kiva melodinen metalliviisu ei herätä suuria tunteita eikä edes konerumpujen säksätys onnistu tuomaan kappaleeseen sanottavaa ihmettelyn aihetta. Päätösbiisi BWG sen sijaan rokkaa täyttä häkää. Erityisesti kappaleen kevytprogressiivinen poukkoilu keskenään täysin erilaisten osien välillä virkistää, vaikka toteutus eittämättä olisi voinut olla soljuvampikin. Erityismaininta täytyy antaa kertosäkeestä, joka on todella iskevä olematta kuitenkaan jonkin ikiaikaisen poppisointukulun päälle laulettu hyvä melodia. Energiaa tirskahteleva kappale pomppii täysin kontrollitta päin seinää ja päättää samalla töksähtäen koko albumin.

Vain vähän yli puolituntinen Avantgarde 0 chiten herättää monenlaisia ajatuksia. Yhtäältä se on tyyliltään selvää jatkoa Kaqriyo Terror Architectin aloittamalle sähkömagneettiselle musiikinsekoituskampanjalle. Toisaalta siinä on hämmentävän paljon kömpelyyksiä ja epävarmuuksia, joista ryhmän edellisellä albumilla ei ollut jälkeäkään. Paikoin tuntuu siltä, että sävellystiimi on ideoiden puutteessa yrittänyt tuottaa mahdollisimman erikoista ”avantgardea” vähän väkisinkin. Toisaalta puolet levyn kappaleista eivät edes yritä olla mitenkään eriskummallisia vaan päin vastoin koettelevat voimiaan hyvinkin tyyliuskollisesti rennon tanssipopin kentällä. Harmi kyllä levyn poppiosasto ei tällä kertaa iske ollenkaan. Kaiken kaikkiaankin albumi tuntuu vähän hätiköiden kyhätyltä. Se kyllä sisältää yhden jos toisenkinlaisia kiehtovia osatekijöitä ja myös useita yksittäisinä kappaleina todella hyviä viisuja. Kokonaisuus on kuitenkin jäänyt pahasti puolitiehen. Avantgardistinen näkemys jäi tällä kertaa pitkälti taiteilijoiden päiden sisään.