Scarlet Valse -vuosikatsaus

Scarlet Valsella on ollut kiireinen vuosi. Yhtye on kiertänyt Japania niin ahkerasti kuin se nykyisissä olosuhteissa on mahdollista, minkä lisäksi heiltä on tullut kokonaista kolme uutta sinkkua. Kiehtovan lisämausteensa tähän julkaisusarjaan tuo, ettei kyseessä olekaan vain kolme toisistaan erillistä julkaisua, vaan sinkkukolmikon taustalla on ainakin jonkinlainen temaattinen draaman kaari.

Vuoden ensimmäinen Scarlet Valse -julkaisu oli huhtikuussa julkaistu sinkku Inferno. Yhtye kertoo tällä sinkulla kokeneensa muodonmuutoksen. Loppuvuoden 2019 Heaven-sinkun enkelitematiikasta oltiin käännytty kohti pimeyden demonisia voimia. Tämä onkin selkeästi havaittavissa sinkun synkästä kansitaiteesta ja yhtyekuvasta, jossa mustat siivet liehuvat ja keinonahka kiiltelee ylimielisesti. Koska yksi yhtyeen sanoitusten kantavia teemoja on kuitenkin voiman ja rohkeuden valaminen kuulijoihin, oli toki arvattavissa, että vierailu pimeydessä oli lähinnä turistimatka eikä mikään todellinen sielujen myynti -operaatio. Kesäkuussa julkaistulla ONE-sinkulla Scarlet Valse palasikin tyylikkäästi kauluspaidoissa ja mustissa puvuntakeissa. Kevyesti hymyillen he kaarsivat lannistavan koronakesän keskelle tuomaan annoksen musiikin piristävää voimaa.

Yllättävät käänteet eivät suinkaan loppuneet vuoden käännyttyä kohti syksyä. Lokakuussa Scarlet Valse esitti Katharsis-nimisellä keikalla kaksi uutta, sankarillista urheutta hehkuvaa kappaletta upouusissa valkoisissa puvuissa. Yhtyeen puhdistautuminen Infernon pimeydestä oli näin saapunut päätökseensä Valkyrie-sinkun myötä. Uusi yhtyekuvakin suorastaan hehkuu aatelista kirkkautta. Näin metkojen ulkomusiikillisten ailahtelujen taustaa vasten olisi suorastaan rikollista olla arvioimatta myös yhtyeen musiikillisen laadun ilmentymiä matkan varrelta. Eipä siis muuta kuin otettakoon rohkea askel Scarlet Valsen vuoristoratamaisen julkaisuvuoden matkaan!

Inferno lähtee käyntiin ärhäkkäällä nimiraidalla, josta heti ensimmäisenä pistää korvaan poikkeuksellisen karu soundimaailma. Raskaasti jyystävät metalcore-riffit, ilkeästi surisevat kitarat ja diskanttisesti nakuttavat rummut riipivät korvia kuin kadotukseen tuomittujen kurjat huudot. Omalla tavallaan soppaa sekoittavat barokkiset syntikat, jotka kuorruttavat ylenpalttisen äänimaailman röyhelöisellä mahtipontisuudella. Sävellyksellisestikin kappale on sanalla sanoen sangen infernaalinen. Rytmikkäät yhden nuotin junttariffit vuorottelevat hillittömän black metal -sahauksen ja jylhien voimametallikertsien kanssa. Tykitys on niin armotonta, ettei mukana voi oikein kuin moshata ja virnuilla paholaismaisesti.

Nimiraidan rinnalla Cruelty Lovers jää auttamatta väliinputoajan rooliin, vaikkei sekään missään nimessä kehno kappale ole. Kappaleen melodisempi ote ei tässä tapauksessa ole niin mieleenpainuva kuin voisi toivoa. Kireä tempo estää kuitenkin menoa täysin väljähtämästä. Sinkun päätösraita falldown palaa onneksi nimiraidan kaoottisiin tunnelmiin. Eritoten kitarasoundin ylitsevuotavan väkivaltaiset säröt nousevat kappaleessa hyvin esiin. Koukuttavasti nykivästä pääriffistä saa hädin tuskin selvää, mutta paholaismainen särömuuri tekee silti voimakkaan vaikutuksen. Tämäkin kappale sisältää melodisen, ”sinfonisen metallin” ikituttuja skaaloja turvallisesti kierrättävän kertosäkeen. Kuluneisuudestaan huolimatta se istuu kuitenkin oikein mukavasti kiihkeätunnelmaisen riffiteutaroinnin sekaan.

Kokonaisuutena Infernosta jää erittäin myönteinen vaikutelma. Yhtye toki hyödyntää melkoisesti metallin eri alalajien kliseitä, mutta tekee sen kuitenkin raikkaalla tavalla ja mukaansatempaavalla energialla.

Sitten kuljetaankin jo kesään ja ONE-sinkkuun. Nimiraidan tiesi oikeastaan jo lehdistötiedotteen perusteella voimaballadiksi, mutta silti kontrasti pimeyden voimia syleilleeseen Infernoon onnistuu sinkkua kuunnellessa hieman järkyttämään. Kappale on sävellykseltään ja sovitukseltaan lähes täydellisen kulahtanut rokkiballadi. Ainoana mielenkiintoisena ratkaisuna voi pitää kitarasäröä, joka on poikkeuksellisen väkivaltainen näinkin leppoisaan biisiin. Muuten kappale ei herätä sanottavammin tunteita. Esiin nouseekin tällä kertaa laulaja Kakerun komea ääni, joka aikaisemman sinkun tulimeressä ei onnistunut kunnolla herättämään huomiota. Sinkun ”b-puoli” L on sekin sävellyksenä melko ennalta-arvattava, pirteä hevipoppirallatus. Hiekkapaperinkarheat kitarat ja syntikoiden voimakas läsnäolo tuovat tosin kappaleeseen omaperäistä särmää. Täytyy kuitenkin myöntää, että tällaisen sävellyksen yhteydessä väkivaltainen soundimaailma ehkä enemmänkin vieraannuttaa kuin viehättää.

Vuoden kolmannen sinkun, Valkyrien, nimiraita käynnistyy dramaattisella jousipullistelulla. Kappale on täydellinen oppikirjaesimerkki sinfonisesta voimametallista. Scarlet Valse osoittaa taitavansa tyylilajin vakuuttavasti tuomatta siihen kuitenkaan oikeastaan mitään uutta. Vauhdikas laukkakomppi ja tuplakitarasoolot tempaavat toki aina mukaansa eikä niissä kai juuri sen takia paljon uudistamisen varaa olekaan. B-puoli Lilly-master osoittaa kuitenkin, että pieni irrottelu on huomattavasti kaavojen toistelua mieleenpainuvampaa. Kappaleen hieno tuplakitarariffi esimerkiksi iskee aivan eri tavalla kuin ikiaikaisten sointukulkujen uskollinen kierrättäminen. Lisäksi kitaroista karsittu säkeistö ja vallan viehättävä pianoväliosa luovat mukavaa monimuotoisuutta kappaleeseen. Kitarasoolot on tässäkin kappaleessa toteutettu taidolla ja tyylillä.

On mielenkiintoista huomata, että musiikillisesti Scarlet Valsen seikkailut halki pimeyden ja valon eivät ehkä ole aivan yhtä monimuotoisia kuin yhtyekuvien perusteella voisi olettaa. Eritoten yhtyeen tavaramerkkisoundi tuntuu seuraavan mukana kaikilla kolmesta sinkusta. Myös melodinen tyyli ja metallinen ote balladityyppiseen ONEenkin muistuttaa siitä, että kaiken takana puuhaa yksi yhtye vakiintuneine tyyleineen. Sinkkukolmikon ehdottomaksi huipuksi paljastuu Inferno, jolla yhtye kuulostaa kaikkein omaperäisimmältä. Hieno äärimetallisekoitus ja raivotautinen vimma eivät valitettavasti välity niin hyvin ONElta ja Valkyrielta, jotka kummatkin edustavat musiikillisesti kaavamaisempaa lähestymistapaa. Irtiottojen puutteesta huolimatta ovat kaksi jälkimmäistäkin kuitenkin tunnistetavissa Scarlet Valsen teoksiksi. Niillä osoitetaan, että taitava yhtye saa toki vähän kuluneemmatkin biisirakenteet kuulostamaan ainakin jossain määrin raikkailta ja innostuneilta.