Elokuvissa: Flowers of Passion – Stories from the Underground Japanese Idol Scene

Tiesittekö, että sana ”idoli” saapui japanin kieleen alunperin ranskasta? Vuonna 1964 ranskalainen musiikkielokuva Cherchez l'idole ja sen laulava päänäyttelijä Sylvie Vartan nimittäin herättivät suurta ihastusta sodan tuhoista toipuvissa japanilaisissa. Sana, kuten Japanin kotoperäiset idolitkin, alkoivat nopeasti levitä ympäri maan, eikä aikaakaan, kun japanilainen idolikulttuuri oli syntynyt. Tämä pieni tiedonmurunen ja paljon muuta selviää muun muassa kirjailijana ja elokuvantekijänä toimineen Derek Vasconin viisiosaisesta dokumenttielokuvasarjasta The Flowers of Passion: Stories from the Underground Japanese Idol Scene. 

Alaotsikkonsa mukaisesti Flowers of Passion ei ole mikään yleinen Japani-idolien historiikki, vaan keskittyy huomattavasti rajatumpaan ilmiöön idolimaailman sisällä. Se, mitä ”underground-idolit” tarkalleen ovat tai milloin kyseinen ilmiö alkoi, jätetään dokumentissa tosin tarkemmin määrittelemättä, mikä varmasti onkin perin viisasta. Jonkinlaisia vihjeitä voi toki hakea idolikulttuurin erinäisistä muutoksista. Dokumentissa muun muassa korostetaan, että 2000-luvun alkuun asti idolit olivat yleisölle sangen etäisiä ja vähän salaperäisiäkin palvonnan kohteita. Ilmeisesti vasta AKB48:n myötä syntyi ajatus idoleista, jotka yleisö voi oikeasti (maksua vastaan) tavata: kätellä, jutella ja tietysti ostaa pikavalokuvia eli chekejä (yks. cheki). Tämä idolien ja fanien välinen aito sosiaalinen vuorovaikutus nostetaan dokumentissa yhdeksi kellari-idolien perustavanlaatuisimmista piirteistä. Sen tarkemmin dokumentissa ei puolestaan käsitellä sitä, mikä lopulta erottaa ”undergroundin” esimerkiksi juuri megasuositusta ja jopa eri maissa itsenäisinä alaryhminä lihallistuvasta AKB48-tuoteperheestä. Tämä on tietysti paljon yleisempikin kuin vain idolipiirejä koskeva kysymys. Underground, indie, avantgarde... Mitäpä noiden turhasta määrittelystä toisaalta kostuisi?

Yleisluontoisen teoretisoinnin ja analysoinnin sijaan Flowers of Passion lähestyykin aihettaan hyvin käytännönläheisesti ja antaa aitojen esimerkkien kirjaimellisesti puhua puolestaan. Dokumentin pääosissa nähdään kattava otos kellari-idoliskenen esiintyjiä: korpinsiipiin pukeutunut musiikkisirkus Bellring shoujo Heart, progeryhmä xoxo-EXTREME, riipivästi kirkuva HC-kummitus Hanako-san ynnä monia muita. Ryhmien jäsenet kertovat dokumentissa paikoin yllättävänkin yksityiskohtaisesti arkisesta puurtamisestaan, idoliksi ryhtymisen pontimista, haastavista ja palkitsevista kokemuksista ynnä muusta. Ääneen pääsevät myös muutaman ryhmän tuottaja-musiikintekijät ja esimerkiksi keikkaklubin tapahtumajärjestäjä. Puhuvien päiden sanavirtaa rytmittävät ajoittain huomattavankin pitkät esiintymisnäytteet ja kuvamateriaali muun muassa ryhmien tanssitreeneistä.

Pieni annos akateemista päänraaputteluakin saadaan, kun yliopistoluennoitsija pähkäilee idolien ja fanien välistä ilmeisen erityislaatuiselta näyttävää vuorovaikutussuhdetta. Mikä saa määrältään melko pikkuruiset fanijoukot syytämään suhteellisen huomattavia summia suosikki-idoliensa tukemiseen? Mitä tärkeää laulu- ja tanssitaidoiltaan joskus jopa täysin amatöörimäiset idolit tukijoilleen antavat? Entä mitä he näiltä, tai tarkemmin koko idoliskenen muodostavalta idoli-fani-yhteisöltä taloudellisen tuen lisäksi saavat? Maallikon korvaan dokumentin innostuneen tutkijan hehkutus idolibisneksen tutkimattomista ulottuvuuksista kalskahtaa kenties hivenen turhia mytologisoivalta. Toisaalta ei voine kiistää, etteikö kellari-idolikulttuuri itsessään olisi erittäinkin mielenkiintoinen sosiaalinen ilmiö. Se vain tuskin on aivan niin erkaantunut perinteisestä kellaribändikulttuurista kuin mitä dokumentin hämmästely saattaa antaa ymmärtää. Juuri tämän teeman tiimoilta kuullaan dokumentissa joka tapauksessa muutamakin erittäin mielenkiintoinen näkökulma idoleilta itseltään.

Yksilöllisiin näkökulmiin ja esimerkkeihin sitoutunut lähestymistapa luo dokumenttiin kiitettävän avoimen, maanläheisen ja jopa keskustelevan ilmapiirin. Kääntöpuolena on rakenteen puute ja ajatuskulkujen pompahtelevuus. Omista kokemuksistaan niitä näitä juttelevat puhuvat päät seuraavat toisiaan välillä tuskastuttavankin päämäärättömästi. Dokumentissa esiintyvistä ryhmistä ainoastaan LiLii Kaonan ympärille on onnistuttu kutomaan selkeä tarinan kaari, mikä tekee ryhmää käsittelevien osioiden seuraamisesta huomattavasti mielenkiintoisempaa. Ryhmää seurataan dokumentissa uuden kappaleen valmistelusta ja nauhoittamisesta puvustuksen kautta oman pääesiintyjäkeikan valmisteluun ja esiintymiseen asti. Muiden dokumentissa esiintyvien ryhmien elämästä nähdään tätä vastoin vain hajanaisia sirpaleita sieltä täältä.

Jonkinlaista rakennetta dokumenttiin on yritetty hakea sen jaottelulla viiteen itsenäiseen osaan. Kullakin osalla on oma otsikkonsa ja sen mukainen teemansa, mutta katsojan näkökulmasta nämä teemat jäivät kyllä hieman häilyväisiksi. Varauksetta dokumentista voi suositella ainakin ensimmäistä esittelyosaa sekä kolmatta osaa, jossa ainakin yritetään keskittyä idolien ja fanien väliseen vuorovaikutussuhteeseen. Kakkososa näiden väliin kannattaa katsoa ainakin siksi, koska siinä esitellään muutama kolmososassa esiintyvä ryhmä. Neljännen ja viidennen osan anti on sen sijaan enemmän faneilta faneille -tyylistä ekstraa kuin yleiskiinnostavaa dokumentaatiota: kosolti jänniä tarinoita, muttei mitään suuremmalti sivistävää.

Kolmen tunnin katselusession jälkeen jääkin hämmästyttämään, kuinka vähän dokumentissa oli lopulta ihan yleistä idolitietoutta. Toki dokumentissa esiteltyjen henkilökohtaisten näkemysten ja kokemusten virrasta voi itse kukin tehdä omia johtopäätöksiään, mutta mihinkään luotettaviin yleistyksiin dokumentin esimerkkiotanta on kuitenkin aivan liian pieni. On myös hämmentävää, että vaikka fanien merkitystä tietysti korostetaan jatkuvasti, ei dokumenttiin ole haastateltu yhtäkään tavallista fanitallaajaa, joka ei olisi samalla myös itse esiintyvä idoli. Idolikeikoille olennaisesti kuuluvaa fanikäytöstä (lue lisää täältä) nähdään kyllä hämmentävissä määrin dokumentissakin, mutta kenenkään ei anneta kertoa hämmentyneelle katsojalle, mistä on kyse. Jää edelleen mysteeriksi, mitä sinne eturiviin pitäisi mennä ölisemään.

Kultainen keskitie jääkylmän-pompöösin analyysin ja sisäpiiriin sulkeutuneen fanituksen välillä on vaikea saavuttaa. Flowers of Passion onnistuu tässä melko hyvin hoiperrellen kuitenkin aika ajoin jälkimmäiselle puolelle. Idolit itse ja musiikintekijät heidän takanaan pelastavat kuitenkin paljon kertomalla yksityiskohtaisia ja syvällisiä tarinoita työstään sen sijaan, että jutustelisivat vain pintapuolisia itsestäänselvyyksiä. Jo nämä tarinat avaavat kiehtovalla tavalla verhoja viihdetaiteilijan elämään. Lisäksi dokumentissa esiteltyjen ryhmien silkka musiikillinen monimuotoisuus tekee dokumentista kiinnostavan matkan tämän päivän japanilaisen kellarimusiikin yhdelle osa-alueelle. Kellari-idolikulttuuri on jo pitkään ollut olennainen osa japanilaista indie-musiikkikenttää. Aihetta tuntemattomille Flowers of Passion tarjoaa esimerkkien täyteisen käytännön oppitunnin. Syväluotaavalla tyylillään ja tylsien wikipedia-luentojen puuttellaan se viehättänee kuitenkin yhtä lailla myös jo vannoutuneita idolifaneja.

Flowers of Passionin voi hankkia itselleen digitaalisesti täältä.

Täällä on puolestaan myynnissä DVD-painos ja aiheeseen liittyvää keräilytavaraa.

Alla katsottavissa dokumentin virallinen traileri.