Kirjavinkkaus: Minja Mäkilän K-Pop – unelma huomisesta

Kirjavinkkaus: Minja Mäkilän K-Pop – unelma huomisesta

JaME:n kirjavinkkari oppi paljon uutta K-popista ja Etelä-Korean yhteiskunnasta samassa paketissa.

© All Rights Reserved.

© All Rights Reserved.

Minja Mäkilä on kulttuurihistorian maisteri, kirjailija ja opettaja. KoME:ssa ilmestyi kulttuuriartikkeli Mäkilästä ja kirjasta alkukesällä. Tämä kirjavinkkaus pureutuu vielä syvemmälle kirjan teemoihin ja sen herättämiin ajatuksiin.

Mukavia lukuhetkiä!

Nimi: K-pop : unelma huomisesta Tekijä: Minja Mäkilä Genre: popmusiikki, elämäntapojen sosiologia, kulttuurisosiologia Kustantaja: Like Julkaisuvuosi: 2021


Kaikki sai alkunsa, kun Mäkilä katsoi vuonna 2013 Mnet Music Awards -gaalan ja jäi pohtimaan, mikä teki K-popista maailmanlaajuisen ilmiön. Kirja yrittää vastata tähän kysymykseen limittämällä K-popia ja yhteiskuntatietoa kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Yhteiskuntatietoa on pienissä infolaatikoissa ja erivärisissä aukeamissa vaihtelevilla aiheilla. Osa niistä liittyy suoraan K-poppiin ja populaarikulttuuriin, osa on selvästi tarkoitettu lukijalle kiinnostavana nippelitietona yhteiskunnan eri osa-alueilta ja Etelä-Korean historian eri vaiheista ja nykypäivän tilasta. Vaikka minulla oli peruskäsitys niin K-popista kuin Etelä-Koreasta yhteiskuntana, kirja tarjosi minulle paljon uutta tietoa ja esitteli syvällisesti eri aiheita, joista olin aiemmin raapaissut vain pintaa tai kuullut. Kirja on loistava tutustumisopas Etelä-Koreaan ja K-poppiin, mutta siitä löytää varmasti jotain uutta konkarinakin. Myös kirjan kuvitus ansaitsee oman mainintansa, sillä se oli minimalistisen söpö ja popahtava. Kirjan lukemisen jälkeen pohdin, olisiko eteläkorealainen yhteiskunta sellainen kuin se tänä päivänä on ilman K-poppia, ja olisiko K-pop juuri tällaista, jos Etelä-Korea ei olisi käynyt läpi niitä vaiheita kuin se on käynyt ja jos koko maailma ei olisi sellainen kuin se on nyt: digitaalinen, verkostoitunut, reaaliaikainen. Vaikka Etelä-Koreassa on vankka fanikuntansa omasta takaa, K-pop tuskin olisi tällaisessa nosteessa ilman ympäröivän maailman tukea ja hurmosta. Kirja herätti myös kysymyksen, onko oikein puhua K-popista, sillä monessa kappaleessa yhdistellään useaa eri musiikkityyliä ja kulttuurivaikutteita. Ja onhan Etelä-Koreassa lukuisia muitakin musiikkityylejä, joten on kiehtovaa pohtia, miksi juuri K-pop on tällaisessa menestysputkessa.
Kirjasta jäi erityisesti mieleen se, miten K-popissa ja sen ympärillä jyllää räikeiden vastakohtien ja joskus skandaalinkäryisten syy-seuraus-suhteiden ankara symbioosi. On eteerisen kauniita tyttöjä ja poikia, mutta röntgenillä katsoessa huomaisi kuluneita niveliä, murtumia, veitsellä silottelua, muotoiltua ja kaventelua. On säteileviä hymyjä ja säihkyviä silmiä, joiden takana mieli voi olla murtumispisteessä tai raja on jo ylitetty, onnellisuutta kun ei sopimuksissa lukenut. Koska K-pop-musiikkivideot ja -ryhmät ovat äärimmäisen tarkoin harkittuja tuotoksia, idolit ovat kuin katalogin tuotteita ihmiskehoilla, jotka voivat yllättäen loistaa parrasvaloissa miljoonien fanien tukemana ja ylistämänä ja myös vajota torjuvaan pimeään pienestäkin rikkeestä, jota fanit eivät helpolla anna anteeksi. Suomalaisena ei osaa ajatella, että idolin tai muun julkisuudenhenkilön täystorjunta kaikista julkisista esiintymisistä voi kestää jopa vuosikymmenen!
Etelä-Korean epävarma työllisyystilanne on luonut sukupolven, joka on umpikujassa, huippuyliopistokaan ei takaa työpaikkaa, minkä vuoksi sadat tuhannet nuoret haikailevat menestyksekkään ja varakkaan idolin urasta, vaikka se on uravaihtoehdoista kenties utopistisin ja eniten uhrauksia vaativin saavuttaa sekä epäonnistuessaan saattaa syöstä nuoren ikuiseen velkakierteeseen. Ne harvat onnistuneet idolit kuitenkin syytävät mielikuvaa onnistumisesta ja siitä, että mikä vain on mahdollista.
Parhaimmassa tapauksessa fanikunnat ovat edesauttaneet idoliryhmien epäinhimillisten sopimuksien purkamisissa, toimittaneet ruokaa ja muita välttämättömiä elämisen tarpeita, järjestäneet hyväntekeväisyystempauksia, mutta sitten ovat sasaengit, fanien vastakohdat, jotka yrittävät estää idolin menestymisen tai fyysisesti vahingoittaa tätä esimerkiksi myrkyttämällä. Suomalaisetkin ovat toki kovia fanittamaan, mutta tällaista vihaa on vaikea ymmärtää, kun Suomessa kuvittelisi korkeintaan saavansa juomapullon päähänsä tai törkysanaisen kommentin.

Korealainen populaarikulttuuri, jonka piirissä nykyisin liikkuu käsittämättömät summat rahaa ja joka osaltaan kannattelee Etelä-Korean taloutta ja vetää turisteja maahan, aloitti maailmanvalloituksensa ironisesti nimenomaan sillä perusteella, että tuotannot olivat halpoja, joten niitä oli helpompi levittää naapurimaihin. Muistan omankin ensikosketukseni korealaiseen draamaan ja elokuvaan olleen Winter Sonata, joka hurmasi naapurimaiden naiset parikymmentä vuotta sitten. Ilmankos.

Seuraavassa listassa on mieleenpainuneimpia, yllättävimpiä ja hätkähdyttävimpiä faktanmurusia kirjasta:
Kolme suurinta edelleen toimivaa mediayhtiötä ovat artistien 1990-luvulla perustamia. Tämä antaa mielestäni hyvin toivoa: varsinaisen idolin uran jälkeen ei tarvitse jättää musiikki- ja viihdemaailmaa, tietämyksensä ja osaamisensa voi vain kanavoida eri tavalla.
Pelkästään SM Entertainmentin koe-esiintymisiin osallistuu vuosittain jopa 500 000 hakijaa, joista kourallinen valitaan kokelaiksi, ja heistä vain pari debytoi ja menestyy. Tästä karusta todellisuudesta huolimatta menestyvä idolin ura nähdään sekä rahallisesti tuottavana että statussymbolina, myös ratkaisuna nuorisotyöttömyysongelmaan ja kilpailulliseen koulutuspolkuun. Lukijana kaipaa vertailukohtaa. Jos ajatellaan, että 500 000 hakijasta valittaisiin esimerkiksi 50, mahdollisuudet tulla valituksi SM Entertainmentin kokelaaksi olisivat 0,01 %. Tässä kohtaa tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja kävellä pois, mutta toisaalta tuntee syvää kunnioitusta niitä kohtaan, jotka yrittävät, kenties useampia kertoja ja useita eri reittejä. Vertailun vuoksi vuoden 2016 Tampereen Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyöhön hyväksyttiin 0,7 % kokeisiin osallistuneista, Helsingin oikeustieteelliseen vuonna 2020 hyväksyttiin 4,7 % kokeeseen osallistuneista hakijoista.
Idolit näyttäytyvät vaikeuksien voittajina ja selviytyjinä, jotka antavat faneille toivoa paremmasta huomisesta. Idolien on myös oltava hyvin kansainvälisiä: sekä kotimaan että ulkomaiden markkinoita on pidettävä jatkuvasti silmällä, sama näkyy myös musiikkivideoissa, joissa korealaiset perinteet toisinaan kohtaavat kansainväliset symbolit tai länsimaisen taiteen tai filosofian suuntauksia, musiikkivideoiden tapahtumapaikankin kulttuuritausta saattaa olla häivytetty tai aivan keksitty universumi. Nämä piirteet viehättävät itseäni K-popissa sen lisäksi että tanssiosuuksien kanssa vaihtelevat tarinaosuudet, jotka pitää yleensä osata yhdistellä toisiinsa kuin palapelin palat. Katsojan on ajateltava. Syntyy mielipiteitä. Kiistellään siitä, kuka idoleista on paras tai ihanin. Tanssit saavat ihmettelemään ihmiskehon pystyvyyttä. Tekee mieli sitoutua, jotta saisi lisää.
Poikabändien kukkapoikamaskuliinisuus saattaa olla peräisin japanilaisista, nuorille tytöille suunnatuista romanttisista shoujo-mangoista. Tämä aiheuttaa sen, että fanit kokevat tarvetta suojella herkkiä ja hauraita idoleitaan. Tällainen ulkonäkö ja olemus rikkovat sukupuolistereotypioita ja tekevät poikaidoleista monipuolisempia ja ristiriitaisia, sillä kehot saattavat kuitenkin olla maskuliinisia ja treenattuja. Sen sijaan tyttöbändien jäsenet saatetaan kuvata söpöinä, usein myös perinteikkäinä, mikä on herättänyt faneissa ja tyttöbändien jäsenissä närkästystä. Lukiessa tuli surullinen olo, että tyttöbändien jäsenet pidetään historian kahleissa, kun taas poikaryhmien jäsenet yritetään singota hieman nykypäivästä eteenpäin ja esittää futuristisina ihmetuotoksina, ihanana fantasiana. Toisin sanoen sukupuolten välinen epätasa-arvo on idolimaailmassa räiskyvästi esillä, vaikka Etelä-Korean yhteiskunnassa muuten yritetäänkin mennä tasa-arvoisempaan suuntaan.
Laulu- ja tanssitaidot eivät yhtiöiden silmissä ole kokelaissa tärkeimpiä ominaisuuksia, vaan perinteiden mukaan eläminen. Tämä kirjan tieto on mielenkiintoista siinä mielessä, että kokelaaksi pääsee nimenomaan erinomaisilla laulu- ja tanssitaidoilla, mutta kokelaaksi pääsyn jälkeen muut ominaisuudet saattavat painaa vaakakupissa enemmän jotta kokelas menestyy.
Erään yhtiön kokelaiden yläpainoraja sukupuolesta ja pituudesta riippumatta on ollut 47 kiloa, mikä kuulostaa suomalaisesta aivan liian sairaalta ollakseen totta. Alipainoisuus ja pikalaihdutuskuurit ovat arkipäivää, vaikka lukijana vaikuttikin siltä, että oltaisiin menossa edes hieman terveempään suuntaan tulevaisuudessa. Fanit ovat tosin äärimmäisen ankaria: idolien onkin mahdoton tietää, mitä fanit heistä haluavat, koskaan ei ole hyvä, moni idoli kamppaileekin painon kanssa koko uransa ajan. Muistelen katsoneeni videon IU:sta, joka taisteli painonsa kanssa vuosia ja kärsi jossain vaiheessa syömishäiriöstä. Kirjaa lukiessa mietti sitä ristiriitaa, että K-pop toisaalta kulkee muodin ja ulkonäkömuottien aallonharjalla ja laahaa samaan aikaan perässä yhteiskunnan muihin muutoksiin nähden, sillä monet musiikkivideot ja idoliryhmät vahvistavat sukupuolistereotypioita ja epäterveitäkin ulkonäköihanteita, vaikka yhteiskunta yrittäisi muuttua avomielisemmäksi ja sallivammaksi.
Kirjassa mainitaan, että tulevaisuudessa ihmisidolit korvautuvat virtuaali-idoleilla, kunhan Etelä-Korea pääsee kunnolla vauhtiin alustatalouden kanssa. Tästä tulevat mieleen Japanin jo kauan käytössä olleet virtuaali-idolit, kuten Hatsune Miku, ja näiden keikat. Epäilen kuitenkin, voisiko virtuaali-idoli korvata ihmisidoleita tarpeeksi suuressa mittakaavassa. Ihmiset ovat kuitenkin sosiaalisia olentoja ja kaipaavat toista, aitoa ihmistä.



Minja Mäkilän kirja on ollut esillä myös seuraavissa medioissa:
Mäkilä vieraili Ylen aamussa ja kertoi K-popista. Aihetta on sivuttu myös Ylen uutisissa ja Yle Radio 1:sen Kulttuuriykkösessä sekä Me Naisissa ja Suomen kuvalehdessä.
Kirja esiteltiin STT:n tiedotteessa.
Kirja herätti ajatuksia myös Kirjojen maa -blogissa.
Tutun Sanomien juttu on tilaajien luettavissa täällä. Lisäksi Forssan Lehti ja Hämeen Sanomat kirjoittivat Mäkilästä ja kirjasta.
Arvostelukappaleesta kiitos Likelle.