88 kasho junrei – Genma taisai

On jo melkein vuosi siitä, kun 88 kasho junrein viimeisin albumi Genma taisai ilmestyi. Aivan hiljattain yhtyeeltä ehti oikeastaan ilmestyä jo uusikin sinkku. Koska salaperäistä yhtyettä ei kuitenkaan liiemmin ole sivustollamme käsitelty, on pieni albumikatsaus, vaikka myöhäinenkin, paikallaan.

Eipä sillä, että 88 kasho pitäisi itsekään itsestään kovin suurta meteliä. Twitter-sivu ilmoittaa kurinalaisesti keikoista ja julkaisuista pisaraakaan somehypeä tai hassuja takahuonekuvia lisäilemättä. Kotisivun seitsemän rivin mittainen biografia ja tulitikkuaskin kokoinen bändikuva lienevät olleet samat yhtyeen alusta asti, eikä vuosi sitten julkaistua uutta albumia ole vieläkään päivitetty diskografiaan. Itse asiassa Genma taisain yhteydessä julkaistiin yhtyeen ensimmäinen virallinen artistikuva kymmeneen vuoteen. Nykypäivänä, kun Yleisradion verkkouutisiltakin vaaditaan varsinaisen tiedottamisen ohella someseksikkäitä multimediasisältöjä, pyroja ja paukkupommeja, vaikuttaisi 88 kasho junrein metsäläinen markkinointipolitiikka artistiselta itsemurhalta.

Jollain kumman ilveellä on yhtye kuitenkin onnistunut tehtailemaan jo kahdeksan täyspitkää albumia vuodesta 2010 alkaen (yhtye perustettiin vuonna 2006). Faneja ei tuona aikana ole kosiskeltu paljon muulla kuin raivokkailla rokkikeikoilla, mutta ne ovatkin sitten olleet ainakin viime aikoina lähes kaikki loppuunmyytyjä. Esiintymispaikat eivät toki ole järin suuria, mutta vankan kulttikannatuksen yhtye on kuitenkin onnistunut itselleen työstämään. Wikipedia tietää myös kertoa, että yhtye on vuonna 2019 esiintynyt Japanin ulkopuolellakin, ranskalaisella Eurockéennes-festivaalilla. Lienee kuitenkin sanomatta selvää, ettei aggressiivinen itsensä markkinointi laajan maailman tietoisuuteen ole yhtyeen ensisijaisia tavoitteita. Jopa yhtyeen CD:iden saaminen voi osoittautua hankalaksi. Esimerkiksi CDJapanissa ne näyttävät olevan kaikki loppuunmyytyjä, eivätkä hyllyt niitä notku japanilaisissakaan levykaupoissa. Nykyään tietysti varmaan tämänkin bändin kaiken musiikin löytää yhdestä tai toisesta laillisesta ilmaisjakelupalvelusta.

Kenties koko tämä artikkeli on salaperäisyyteen verhoutuvalle yhtyeelle yksi karhunpalvelus, mutta se on silti lähes välttämätöntä kirjoittaa. 88 kasho junrein musiikki on nimittäin sen verran mielenkiintoista, että olisi iso menetys kaikenlaisen outorokin ystäville jäädä siitä paitsi. Jos kokeilevamman laidan rokkibändejä koettaisi huvikseen luokitella, voisi kokeilla vaikka seuraavaa ajattelutapaa: Yhtäältä on yhtyeitä, jotka ovat taitavia tyylilajien sekoittelussa ja erilaisten kaavojen, jopa kliseiden, näppärässä uudelleenmuotoilussa omaksi tyyliksi. Sitten toisaalta on yhtyeitä, jotka eivät kuulosta ottavan vaikutteita oikein mistään, vaan antavat vaan mennä, ja tuloksena syntyy sitten... no, parhaimmillaan todella jännää musiikkia. 88 kasho junrein voisi epäilemättä sijoittaa jälkimmäiseen luonnehdintaan. Progeksi yhtye kuulostaa jotenkin liian modernilta ja räkäiseltä, punkiksi taas aivan liian monimutkaiselta ja tekniseltä. Rokiksi bändi on vähän turhan kulmikasta ja epäsvengaavaa. Toisaalta heviksi ehkä hitusen humuista ja himmeää. No, kyllähän esimerkkejä tällaisista bändeistä tunnetaan, ja sekin tiedetään, että tässä yritetyt luokittelut ovat lähinnä aivopähkinöitä, joilla on hyvin vähän tekemistä itse asian eli musiikin kanssa. Keikan nähneenä olisin itse taipuvainen luonnehtimaan 88 kashoa ”täydeksi jytäksi” ja ”totaaliseksi rokkenrolliksi”.

Koska teoretisointi osoittaa jälleen rajansa, lähestykäämme asiaa nyt vielä käytännön esimerkin, yhtyeen viimeisimmän albumin, avulla. Levyn avaa jo kolme vuotta sitten videona julkaistu juomalaulu JOVE JOVE. Tukevassa diskohevijyrässä on selvää hittipotentiaalia. Sanoituksetkin ovat kuin suoraan jostain YleX-kesähitistä: juodaan, bailataan ja on vaan ihan pirun kova meno. Toisaalta aivan omia latujaan räpeltävä kitara ja kunnon diskojytäksi liian kesyksi miksattu basso hillitsevät menojalkaa sen verran, että kevyelle ihmettelyllekin jää tilaa. Huomatkaa esimerkiksi videolla (ja kaikilla muillakin yhtyeen videoilla) bändin jäljittelemätön tyylitaju ja ylipäätään panostus kuvalliseen kerrontaan. Siis yhtyeeltä, joka ei kymmeneen vuoteen vaihtanut virallista artistikuvaansa!

Albumi jatkuu Dokidokilla, joka eriskummallisen intron jälkeen jyrähtää autotallipunkahtavaksi heviriffittelyksi. Rumpujen karun paukkeen lisäksi äänimaisemaa hallitsee yhtyeen kotisivuilla ”älyttömän tekniseksi” luonnehditun kitaristi Katzuya Shimizun kirpeästi sirisevä särökitara. Omalaatuinen kitarasoundi (kuin myös soittotyyli) lienee oikeastaan yksi koko yhtyeen keskeisimpiä tunnusmerkkejä ja äänimaiseman kulmakiviä. Esimerkiksi funkimmalla rytmipohjalla rullaava M.O.8 muuttuu hyökkäävän kitarasoundin ja ylitsevuotavien tiluttelujen myötä pikemmin jämäkäksi pomppumetalliksi kuin rennoksi funkiksi.

Puolessa välissä albumi nousee kliimaksiinsa. Letkeällä basson läpyttelyllä ja ostosteeveemäisen pirteällä riffitelyllä käynnistyvä OH SOJI! vie terävänäköisen siivousrobotin johdolla kummalle tripille olemassaolon syövereihin, halujen ja pettymysten myrskyyn, jossa luovimme päivästä päivään. Vaikkei sanoituksen symboliikasta ja buddhalaisesta jargonista ilman kunnon perehtymistä oikein saakaan otetta, on musiikki sitäkin vangitsevampaa. Villit tuplakitaramelodiat johdattavat kappaleen yhtäkkiä pirtsakasta rallattelusta uhkaavasti humisevaan, pohdiskelevaan keskiosaan, joka on kuin aivan eri sävelteoksesta. Itse asiassa hämäyksen tajuaa vasta, kun kappale lopulta palaa vielä hetkeksi toistamaan alun teemaa.

Himmeä meininki jatkuu Ekoulla, joka viittaa jo nimellään buddhalaisiin teemoihin (tässä tapauksessa Buddhasta loistavaan ”viisauden valoon”). Sumuisessa äänimaisemassa ja tyylikkäässä pikku jatsi-introssa on jotain nostalgista, mutta silti, kenties Kenzoooooon tymäkän rumpaloinnin tai äkäisen kitarasoundin ansiosta, kappaleen poljento on lopulta pikemmin kiihkeä kuin rentoutunut. Haikeat melodiat tukevat hyvin kertosäkeen ”pärjäile siellä toisessa elämässä” -toivotusta. Samaan aikaan sähköinen, hitusen levoton ja surumielinen tunnelma tihenee hetki hetkeltä.

Loppua kohti kääntyessään albumi kuitenkin palaa tunnelmallisesta himmailusta ja progeilusta taas räminän pariin IT'S a maDAYn myötä. Ärhäkästä punk-kaahailusta kulmikkaalla venkuroinnilla, hassuttelumausteilla ja ilmeisesti kiehtovalla tarinalla tulee vähän varhainen YUP mieleen. Kami @ netsu tekee tosin saman tien paluun rennomman jamittelun pariin. Taputuskomppi ja kaivon pohjalla kaikuva virveli vapauttavat tunnelman tavallaan letkeäksi, mutta kitarariffien järjestelmällisyys estää kuulijaa kuitenkaan täysin heittäytymästä pehmeän musiikkiavaruuden syleilyyn. Pitempänä jamitteluna kappale olisi toiminut paremmin. Nyt syyllistytään yllättäen musiikkituotannon synneistä kaikkein raskaimpaan ja käynnistetään fadeout juuri, kun kitarasoolo pääsee alkamaan. Hetki on ehdottomasti albumin pohjanoteeraus, joka osoittaa, että taitavillekin muusikoille sattuu virhearviointeja.

Levyn varsinainen viimeinen kappale on upeana musiikkivideonakin julkaistu Kyoukan dekinai. Muikean bassoriffin kuljettama kevytpsykedeelinen hämyily kasvaa jonkinlaisen heviballadin kaltaiseksi paisutteluksi onnistuen hyvin välittämään (ilmeisestikin jostain henkimaailmasta saapuneen) puhujaminän vieraantuneisuutta (tästä) maailmasta. Lopulta albumille on lätkäisty vielä ”bonusraidaksi” nimibiisi Genma taisai. System of a Downin etnomaustetut hevihepuloinnit etäisesti mieleen tuova kappale olisi ihan hyvin ollut kotonaan albumin sekalaisessa kappaleseurakunnassa, tosin ehkä paremmin jossain muussa kohtaa kuin päätösraitana. Liekö syynä bonusraidan asemaan silkka numeromagia? Yhtyeen kaikilla albumeilla näyttäisi nimittäin olevan kurinalaiset kahdeksan kappaletta levyä kohden. Tai sitten ilman bonusraitaansa alle puolituntiseksi jäävä levy tarvitsi täytettä saavuttaakseen edes lyhykäisen 32 minuutin mittansa.

Yhtä kaikki Genma taisai on villi, kiihkeä ja äkkipikainen otos 88 kasho junrein tajunnanvirtaa. Se on oivallinen otos nykyhetken outorokin vapautuneemmasta päästä ja taatusti kiinnostava tuttavuus erikoisuuksien etsijöille. Muovikiekkojen haalijoille mainittakoon, että albumi on ainakin siinä mielessä hyvä ensikosketus bändiin, että se sisältää myös koko illan keikkataltioinnin DVD:llä. Livenä kolmijäsenisestä voimanpesästä paljastuu puolia, jotka jäävät studioalbumien monikerroksellisten sovitusten jalkoihin: improvisoitua jamittelua, hillitöntä rokkikukkoilua ja aimo annos raakaa voimaa. Kuten yllä todettua, juuri näiden piirteiden varaan on bändi pitkälti laskenut markkinointinsa. Ja kun yhtye kerran on vielä toiminnassa ja voimissaan, voi kai markkinoinnin sanoa toimineen ainakin riittävän hyvin.

Kyoukan dekinai.