BlackLab – In a Bizarre Dream

Oosakalainen noitakaksikko BlackLab on vuoden 2017 debyytti-EP:stä ennättänyt jo kolmanteen täyspitkään albumiin. Osasyynä nopean julkaisutahdin taustalla lienee merkittävän osan yhtyetaipaleesta kestänyt koronapandemia. Niin se aika rientää. Onneksi bändillä tuntuu riittävän luovuutta vastaamaan nopean julkaisutahdin tarpeisiin. Puskettiinhan albumeita pikavauhtia varhaisella 70-luvullakin, minne asti yhtyeen musiikilliset vaikutteet ulottuvat.

In a Bizarre Dreamillä BlackLab ei pyri keksimään mitään uutta tai mullistavaa, vaan hämmentää sakeaa hevikeitostaan vakaalla tyylitajulla. Musiikillinen linja on selkeä eikä siltä pahemmin poiketa. Homman nimi on psykedeelisen paksuilla fuzz-säröillä ryyditetty matalalta möyrivä riffirokki. Laulutyylien kirjo vaihtelee raivotautisesta karjumisesta vain astetta melodisempaan noitumiseen. Tarttuvat poppiskertsit ja satakielen lailla lurittelevat kitarajuoksutukset, sankarisooloista nyt puhumattakaan, saavat puolestaan pölyttyä ideakaapin hyllyllä. Mehevästi bluesahtava hevimetallin suosikki-intervalli tritonus sen sijaan on kovassa käytössä vastaten osaltaan musiikin painostavasta tunnelmasta.

Parasta albumilla on sen tiiviisti koossa pitävä äänimaailma. Muhjuiset kitarasäröt kiehuvat yli Morino Yukon noidankattilasta täyttäen äänimaiseman painostavasti surisevaksi massaksi, jossa riffit kuitenkin samaan aikaan erottuvat hämmästyttävän selkeästi. Kuivasti pahaenteisen ukkosen lailla jytisevät rummut pauhaavat taustalla niin ikään täyteläisesti mutta nautinnollisen selväpiirteisesti. Kitaran tavoin säröytetty basso täydentää soundin musertavan raskaaksi puuroksi, johon uppoutumalla voi todella luulla jumittuneensa jonkinasteiseen ”kummaan uneen”. Kun levyn puolivälissä Evil 2 yllättäen käynnistyykin bluesahtavasti ryömivällä (lähes) säröttömällä kitarakuviolla, tuntuu kuulijasta siltä kuin pää nostettaisiin yhtäkkiä pinnalle syvien houreiden uppeluksista.

Rajoitetusta musiikillisesta työkalupakista huolimatta albumi ei suinkaan ole yksitoikkoinen, vaan siihen mahtuu yllättävänkin paljon omanlaisiaan kappaleita. Aloituskaksikko Cold Rain ja Abyss Woods sekä varsinkin albumin loppupuolen Monochrome Rainbow edustavat parhaimmillaan tuskallisen hidasta doom-tarvontaa, johon Morinon rääyntä ja eleetön, omituisen huudon rajamailla keikkuva paasaaminen sopii kuin syylä nenään. Kappaleista jälkimmäisin tosin yltyy loppupuolellaan jonkinlaiseen hypnoottiseksi hidastettuun hevihumppaan. Niin ikään ryhmyisenä ryömintänä käynnistyvä Evil 1 puolestaan kehkeytyy loppua kohden vauhdiltaan jopa hardcore-kierroksille, mikä BlackLabin soundeilla toimii hämmästyttävän hyvin.

Albumin yllättävimmät yksittäiset kappaleet lienevät Dark Clouds, joka kuulostaa rikkihapossa ruostuneelta Motörheadiltä, sekä kiihkeä päätösraita Collapse, jonka riffeissä on jopa slayermäisiä kaikuja. Crows, Sparrows and Catsiä puolestaan maustaa vieraileva laulusolisti, Stereolab-yhtyeen Laetitia Sadier. Valitettavasti vieraileva laulaja tässä tapauksessa särähtää korvaan albumin tiivistä tunnelmaa särkevällä tavalla. Samalla lailla albumin jännitettä löyhentää pariminuuttinen väli-instrumentaali In a Bizarre Dream, joka jää alkuvoimaisen kohkaamisen keskellä täysin turhaksi levyn täytteeksi.

Kokonaisuutena In a Bizarre Dream on intohimolla ja antaumuksella tehty albumi suhteellisen pienelle kohderyhmälle. Doomahtavan hevirokin ja japanilaisen noise-hevi-psykedelian ystäville se on lähes takuuvarma täysosuma huolella tuotettuine luomusoundeineen ja pääosin varsin mainioine kappaleineen. Juuri näiden samojen vahvuuksien ansiosta albumi voi kuitenkin tavoittaa myös hevidiggareita laajemmaltikin. Jos raskas soutu ja lepopäiväin epäpyhittäminen ovat sinun juttusi, kannattaa BlackLab ehdottomasti ottaa kuunteluun.

Albumin voi ostaa digitaalisena tai CD-versiona yhtyeen Bandcamp-sivulta.