Sigh – Shiki

Sigh'n tuorein albumi Shiki julkaistiin jo elokuussa, mutta itse asiassa levyn musiikkia voi suositella osuvimmin juuri näihin marras-joulukuun pimeisiin ja haudankosteisiin hetkiin. Kyseessä on nimittäin teema-albumi, joka käsittelee ennen kaikkea kuoleman pelkoa, ei niinkään väkivaltaisten kauhukuvien kuin aivan arkisen perustuntemuksen kautta: jonain päivänä tämä tuttu maallinen vaellus päättyy ja edessä on vain olemattomuuden tyhjyys. Bändin luovan johtajan Mirai Kawashiman tarkempia ajatuksia levystä voi muuten lukea taannoisesta haastattelustamme. Ja vaikka kyseisessä haastattelussa mainitaankin levyn Shiki-otsikon voivan äännettynä tarkoittaa kuolonhetken lisäksi yhtä sun toista – kuten esimerkiksi ”neljää vuodenaikaa”, joka kuulemma myös lukeutuu levyn teemoihin – uskaltaa levyyn uppoutuessa silti väittää, että juuri näihin vuoden martaisimpiin hetkiin Shiki sopii.

Vaikka Sigh'in usein liitetty ”black metal” -leima ei paljonkaan musiikin sisällöstä kerro, seilaa Shiki kuitenkin selvästi metallivesillä, minkä osoittaa heti 16-sekuntisen intron jälkeen käynnistyvä Kuroi kage. Brutaalin sahalaitaiset kitarasäröt ja tanakaksi kompressoidut rummut tunkevat voimalla kuulijan tajuntaan. Äänimaailmansa puolesta albumi onkin kovin kaukana varhaisen black metallin lofi-ilmaisusta. Etenkin rummut on tuotettu kristallinkirkkaiksi, niin etteivät pienimmätkään yksityiskohdat jää kuulijalta huomiotta. Muun muassa Fear Factory- ja Malignance-yhtyeissä soittavan rumputaituri Mike Hellerin soitto onkin jo itsessään kiehtovaa kunneltavaa. Kaatosateen lailla ropisevat fillit ja vivahteikas komppailu tuovat albumille sopivan annoksen modernin hevin teknisyyttä. Rumputaiteilu muodostaakin albumilla omalaatuisen kontrastin kitaratyöskentelyyn, joka pohjaa enemmän ”vanhan liiton” alkukantaiseen ja koruttomaan voimariffittelyyn. Kitarasoundi sinänsä ei kuitenkaan ole millään muotoa rähjäinen vaan hyvinkin huoliteltu ja moderni: onnistuneesti yhtä aikaa sekä raastavan säröinen että selkeä. Ajoittain sinne tänne heitetyt kitarasoolot puolestaan ovat tyypillistä sankaritilutusta. Niiden puhtoisella virtuositeetilla on enemmän yhteistä levyn rumpujen kuin kitarariffien kanssa. Sinänsä näppärät soolot palvelevat kappaleissa musiikillisten lisäkerrosten (ja -kierrosten) tuojana, mutta eivät ole mestarillisia siinä mielessä, että olisivat erityisen mieleenpainuvia. Ne eivät varsinaisesti tunnu kappaleiden korvaamattomilta osilta vaan ovat pikemmin ylimääräinen lisuke jo valmiissa teoksissa. Poikkeuksena voitanee mainita Mayonaka no kai-in lopun oppikirjamainen soolotaistelu kitaran ja hammond-urkujen välillä. Yleissoundiltaan albumi on näin ollen kaiken kaikkiaan kirkas ja nykyaikainen, muttei kuitenkaan liian täyteen ahdettu vaan oikeastaan hämmästyttävänkin ilmava ja kuivakka ottaen huomioon kaiken kappaleisiin sisältyvän kohkaamisen.

Kuten todettua, on albumin riffipuoli toteutettu huomattavasti modernia soundimaailmaansa rähjäisemmin ja vanhakantaisemmin. Tämän huomaa myös albumin kappalemateriaalin kantavaksi heikkoudeksi. Pääosin viiden ja kahdeksan minuutin kestoiset kappaleet puuroutuvat varsinkin albumin alkupuolella harmahtavaksi massaksi, joka tempaa mukaansa lähinnä tyrmäävien blastbeat-kaahailujen aikana. Kappaleiden sisälle on kyllä tungettu kiitettävän paljon äkkinäisiä tempovaihdoksia ja jänniä yksittäisiä koukkuja, mutta niiden varsinaisen selkärangan muodostavat riffit ovat harmillisen mieleenpainumattomia, suoraan sanoen jopa tylsiä. Yleistunnelma jää kiihkeän ja keskittyneen sijaan sekavaksi ja harhailevaksi.

Tilanne onneksi paranee levyn loppua kohden. Viides raita Satsui - Geshi no ato vetää kuulijan kunnolla horteestaan idioottivarmoilla mutta melodisilla riffeillään ja ennen kaikkea lopun hyytävällä, digirumpujen ja synabasson komppaamalla tunnelmoinnilla. Sama tunnelmointi jatkuu myös selkäpiitä riipivän Fuyu ga kurun kantavana voimana. Varsinkin tämän kappaleen kohdalla täytyy antaa erityismaininta Kawashiman kautta albumin upeasta laulusuorituksesta. Solistin epämääräinen kärinä on juuri täydellinen yhdistelmä yhtäältä kuolevan miehen säälittävyyttä ja toisaalta haudantakaista toismaailmaisuutta. (Meidän kielen opiskelijoiden mieltä lämmittää myös sanojen poikkeuksellisen selkeä ääntämys.)

Albumin oudoin yksittäiskappale lie jo yllä mainittu Mayonaka no kai-i, joka on vokoodereineen ja hämyisine synavetoisine äänimaailmoineen selkeä kumarrus 70-luvun progelle. Sinänsä hauska ja sangen onnistunutkin kappale jää kuitenkin töröttämään epätyydyttävästi albumin muuten hyvin tasaisesta ja yhdenmukaisesta äänimaisemasta. Tämä yhdistettynä kappaletta seuraavaan, melko irralliseen Touji no asa -outroon jättää albumikokonaisuudesta kömpelöhkön jälkivaikutelman. Tuntuu melkein siltä, että aina tänne levyn loppumetreille jatkunut lannistava loska ja talvi tekevät viime hetkellä äkkikäännöksen kohti kevättä. Leskenlehdet purskahtavat auringon lämmittämän hautakummun pinnasta. Tulkinta voisi käydä järkeen, ellei outron otsikko ”Touji no asa” todennäköisesti viittaisi talvipäivänseisaukseen (ja sen aamuun). Toisaalta taas koittaahan aamu (ainakin napapiirin tällä puolen) vuoden pimeimpänäkin päivänä. Kevätkin tulee väistämättä, vaikkei siitä kuoleman koittaessa ehkä ehtisikään nauttimaan.

Yhtä kaikki Shiki on puutteineenkin sen verran outo ja kiehtova sävelteos, että sen pariin tekee mieli palata kerta kerran jälkeen etenkin nyt, kun kylmä viistää varpaissa ja pimeys synkistää pääkopan.