ULTIMA GRACE – Ultima Grace

Välillä tuntuu, että japanilaista powermetallia on viime vuosina julkaistu Euroopassa lähes yhtä kiivaasti kuin visual keitä aikoinaan. Suomessa tämä ei tosin taida olla aivan yhtä selvä ilmiö kuin Keski-Euroopassa, jossa suomalaisetkin voimametallibändit lienevät suositumpia kuin kotimaassaan. Hieno juttu joka tapauksessa, jos kysyntää piisaa. Yksi viimeisimmistä Japanin-tulokkaista Euroopan metallimarkkinoille on Galneryus- ja Alhambra-yhtyeistä tutun kosketinvelho YUHKIn uusi projekti Ultima Grace. Bändin muutkin jäsenet kitaristi Toshihiro Kajihara, basisti Atsushi Hasegawa ja rumpali Hideki Harasawa ovat ilmeisesti jo ennestään tunnettuja nimiä alan bändeistä. Laulusolistina yhtyeessä puolestaan toimii Anette Olzon, joka on meille suomalaisille tuttu paitsi Nightwish-pestistään myös viime vuosina rokkiradioissa tiuhaan soineesta The Dark Element -yhtyeestään.

Vielä näyttäisi olevan hieman epäselvää, onko Ultima Gracen tarkoitus aikanaan lähteä myös keikkakiertueille. Viime aikoinahan on saatu lukea harmillisen paljon siitä, kuinka kiertämisestäkin on sekavan maailmantilanteen vuoksi tullut muusikoille yhä vähemmän kannattavaa. Yhtä kaikki yhtyeeltä on keväällä julkaistu debyyttitäyspitkä Ultima Grace, jonka saksalainen Frontiers Records syyskuussa julkaisi myös Euroopassa. Levyä mainostetaan powermetallina, mutta mistään tyylilajin geneerisimmästä ja helpoimmin sulavasta edustajasta ei todellakaan ole kyse. Kotisivuillaan projektin luova johtaja ja säveltäjä YUHKI kuvaileekin vaikutteikseen eurooppalaistyylisen melodisen metallin lisäksi ”lyyrisen hardrockin” ja ”progressiiviset tyylit”.

Köykäisillä synaorkestraatioilla ryyditetty ja mitäänsanomattoman melodramaattisilla melodioilla paisuttelua yrittävä intro A Legend Begins ei kuitenkaan vakuuta ollenkaan. Ainoana omaperäisenä ratkaisuna korvaan pistää Olzonin robottimaiseksi vokooderoitu laulu, joka on tehokeinona tutumpi tanssimusiikin kuin hevimetallin maailmasta. Samaa efektiä ei muuten käytetä ainoastaan introssa vaan siellä täällä läpi albumin. Voi olla, että tehosteeseen tottuminen vie muutaman kuuntelukerran, sen verran omituiselta se kuulostaa tällaisen muuten hyvin perinnetietoisen musiikin yhteydessä. Lopulta tuntuu kuitenkin, että omintakeisesta ideasta on nostettava kevyesti hattua.

Pari ensimmäistä raitaa intron jälkeen tarjoilevat suunnilleen sitä, mitä powermetal-leima ja levyn suoraan sanottuna ei kovin suuria toiveita herättävä kansitaide antavat odottaa: vauhdikasta metallijumppaa isoilla, ylevillä melodioilla ja sankarillisella paatoksella. Erityisesti huomion herättävät virtuoosimaiset kitara- ja kosketinsoolot, jotka eivät sorru pelkäksi tekniseksi pullisteluksi, vaan palvelevat kauttaaltaan tyylitajuisina ja musikaalisina sävellyksiä erinomaisesti. Itse asiassa instrumentaaliosiot mainioine sooloineen nousevat järjestään kappaleiden kohokohdiksi. Vaikka laulumelodioihinkin on kyllä panostettu ja paljon ihan kivoja säkeistöjä ja kertosäkeitä vieriikin läpi korvien, jäävät isosti tajuntaan iskevät ja sydämen pakahduttavat, lohikäärmeen siiville nousevat metalliviisut kuitenkin uupumaan. Väkisinkin tulee vaikutelma, että perinteinen säkeistöihin ja kertosäkeisiin nojaava poppiveisun kaava on albumilla vain välttämätön rakenteellinen edellytys hienojen ”väliosien” jalustaksi.

Viidennestä kappaleesta Beguile The Nightista alkaen albumi lisää kierroksia ja pistää todella mielenkiintoisen vaihteen päälle. Taputuksia myöten AOR-henkisesti rokkaavine kertseineen, funkahtavalla groovella täysin puun takaa iskevine säkeistöineen ja hillittömästi progeilevine väliosineen kappale räjäyttää tajunnan niin pirstaleiksi, ettei kuuntelun jälkeen muista edes tarkistaa sanakirjasta, mitä ”beguile” oikein tarkoittaa. Kannoilla seuraava Ripples toimittaa jonkinlaista slovarin virkaa mutta sisältää myös hauskasti svengaavia rytmejä. Risen 70-lukulaista hulluutta henkivät progesooloilut saavat niin ikään tyytyväisen hymyn huulille. Räväkämmin rokkaava Double Caution puolestaan osoittaa, että tällä albumilla harmillisen vähäiset, riffivetoiset ja rokimmat kappaleet voisivat olla bändin varsinainen vahvuus hiukan keinotekoiseksi jäävän powermetal-pohjan asemesta.

Äänimaailmaltaan albumi on varsin kotikutoisen kuuloinen, jopa hivenen demomainen. Miksaus on tosin huolellista jälkeä, mutta yleisäänimaisema on tunkkainen ja täyteenahdettu. Avaruutta ja ilmaa jäisi yli tunnin mittaisessa mahtipontisten kappaleiden puristuksessa kaipaamaan. Kiitosta sen sijaan ansaitsee oivaltava ja monipuolinen kosketinsoittimien ja -soundien käyttö, joka muodostaa albumin soundin perustan. Eritoten Hammond-urut ja erilaiset pianosoundit tuovat albumille viehättävän ja omintakeisen tuulahduksen klassisen rokin äänimaisemia, joihin harvemmin voimametallin yhteydessä törmää. Muoviset, parinkympin Anttila-syntikoista muistuttavat ”jousisektiot” olisi sen sijaan voinut koettaa mallintaa jotenkin muuten. Intron lisäksi niiden ainutlaatuiseen tunnelmanluontiin kompastuu nimittäin myös mahtipontisuutta epätoivoisesti tavoitteleva päätösraita Requiem.

Kaiken kaikkiaan Ultima Grace on hyvin epätasainen ja debyytille (koostui bändi kuinka kokeneista ketuista tahansa) ominaisesti suuntaansa hakeva kokonaisuus. Osa kappaleista, päällimäisenä jo edellä mainittu Beguile the Night, on kerrassaan erinomaisia ja herättää suuren kiinnostuksen kuulla lisää. Toisaalta albumia vaivaa kauttaaltaan ideoiden karsimisen ja hiomisen puute sekä siitä juontuva ylipituus. Eritoten korviin pistää epätasapaino kaavamaisesti suoritettujen säkeistöjen ja aivan omissa korkeuksissaan riemukkaasti liitelevien väliosien välillä. Herää kysymys, onko powermetal yhtyeelle lopulta lähinnä riippakivi, joka häiritsee mielikuvituksen vapaata lentoa progemmissa ulottuvuuksissa, joissa bändi tuntuu kovin hyvin viihtyvän.