Zoro - Cosmo -Stainless Music-

Toinen toistaan iskevämpiä sinkkuja ja mini-albumeja julkaisseen Zoron ensimmäinen albumi kantoi mukanaan melkoisia ennakko-odotuksia. Yhtye ei ollut puolitoistavuotisella urallaan luonut vielä yhtäkään kelvotonta kappaletta, mutta voisiko edes Zoron kaltainen yhtye välttää huteja loputtomiin? Vastaus on kyllä ja ei.

Edellisestä julkaisusta oli kulunut aikaa, ja tiiviistä keikkailusta huolimatta yhtye oli saanut keskittyä levyntekoon. Vaikka Cosmo ei ole täysin vailla täytekappaleita, mestariteoksiakin siltä eittämättä löytyy. Albumin kiivastahtisessa maailmassa juoksentelevat monenkirjavat villieläimet ja äkkiseltään yllättävät mielikuvat. Joiltakin yhtyeen aivoitukset vaativat useamman kuuntelukerran, ja toisille Zoro tuskin koskaan tulee aukeamaan. Jäljelle jääville yhtye on jumalallisessa asemassa.

Mutta asiaan palaten. Levy aukeaa YELLOW BERRYllä, joka on kuin isku vasten kuulijan kasvoja. Kappale jatkaa Lost technology-singlen reipastahtista linjaa, mutta vie meiningin aivan uudelle tasolle - aivan kuten odottaa saattaakin. Biisi räjähtää käyntiin rumpujen ja hallitun hysteeristen syntikoiden säestyksellä. Kitarat korostavat riemukasta vaikutelmaa, ja basso yllättää jälleen. Kuinka Tatsuhin kaltainen pieni, hintelä mies saa aikaan tällaisen rytmin? Kitarasoolo on puhdasta Zoroa: oshare-keitä parhaimmillaan, ja mukana on enemmän kuin vain ripaus omaa. Vajaat neljä minuuttia kestävä biisi saa kuulijan adrenaliinin virtaamaan ja innostuksen kattoon. Kappale voisi jatkaa sekopäistä tahkoamistaan loputtomiin, mutta lopettaa juuri oikealla hetkellä. Kuulija on hengästynyt, mutta janoaa vielä lisää.

KITSUNE alkaa etäisenä kutsuna kuin hälytysääni; lähestyvä ambulanssi välkkyvine valoineen. Kappaleen ensi soinnut joko järkyttävät tai lumoavat kuulijan lopullisesti, ja viimeistään tässä vaiheessa selviää, miltä levy tulee kokonaisuudessaan kuulostamaan. Ajoittain kappale palaa Apollon, bändin ensimmäisen minialbumin, äänimaailmaan, ja energiset kertosäkeet palauttavat biisin nykyhetkeen. Vaikka taustan synat ovat voimakkaat, ne eivät hautaa muita elementtejä alleen. Mukaansatempaava rytmi sekä leikkisät ja kannustavat sanat saavat tanssimaan. KITSUNE on tasapaino ja hallittu kaaos, myrsky sekä tyyni sen silmässä, sotkuinen huone, jossa kaikki on paikallaan. "Tämä selittämätön tunnelma /Joka lähettää kylmiä väreitä koko ruumiisi läpi/Jaamme sitä sinulle aina, aina/Meillä ei ole aikomustakaan hävitä."

Kolmas kappale, Rondo-N12-, ottaa askelen rauhallisempaan suuntaan, muttei kuitenkaan osoita merkkejä hidastumisesta. Kappale eroaa kahdesta edellisestä tietyllä perinteisyydellään. Synat loistavat poissaolollaan, ja biisi on selvästi rumpu-kitaravetoisempi. Tatsuhi jammailee taustalla ja pitää kappaleen pystyssä, ja lyhyehkön kappaleen tähti on (kukas muukaan kuin) Ryuuji, jonka ääni loistaa soitinten keskeltä. Yuuya ja Taizo kilpailevat kuulijan huomiosta, ja samalla he kirvoittavat toisistaan mitä hienoimpia taidonnäytteitä.

Platonic Decadence alkaa Ryuujin efektein höystetyllä puhelaululla, ja ottaa lopulta varsin perinteisen suunnan. Kappale on selkeä muistuma Apollosta, ja samaan aikaan se on hitaahko ja repäisevä. Taizon kitarat nousevat ajoittain aivan uudelle tasolle, ja suvantokohdat ovat kuin takautumia tai aikahyppyjä. Ryuujin riimittelyt herättävät mielenkiinnon: kuinka henkistä rappiota mahdetaankaan kuvailla? Kappale on kieltämättä kiehtova, mutta tulee silti melkoisena yllätyksenä, että se on yksi Zoron kuunnelluimmista.

Täysin puun takaa tuleva Nou ni Karuki on jotakin edelliskappaleitten välimaastosta. Kaikki Zoron tunnustyypit täyttyvät: on syntikoita, rentoa kitarointia, tutun kaavan mukainen siirtymä pois kertosäkeestä. Kappale alkaakin pian tuntua jo turhan tutulta. Taustat pysyvät muuttumattomina, ja yllätykset ovat vähissä. Rauhaisammillekin kappaleille toki on tarvetta, ja suurelle yleisölle biisi on helpompaa kuunneltavaa kuin vaikkapa levyn aloitusraidat. Nou ni Karuki on yksi levyn pehmentävistä tekijöistä; eräänlainen turvatyyny.

Tavallisella painoksella kappaleet ovat eri järjestyksessä kuin rajoitetulla, ja lisäksi tavallinen painos sisältää musiikkivideon sijaan kaksi lisäkappaletta, joista ensimmäinen, nimensä mukainen Neurose Disco, alkaa päätä särkevällä biitillä. Jatko on sanoista huolimatta epädiskomainen. Ehkä tätä onkin neuroosidisko, päänsisäinen häiriöääni, joka saa trendikkään diskoilun sijaan tanssimaan kuin Twin peaksissä ikään, ja kappaleen tietynlainen junnaavuus sopii teemaan. Mikäli levy nyt alkuunkaan ehti rauhoittua, on sen aika kiihtyä jälleen. Toinen ekstraraita COSMO[S]Future alkaa reippaasti ja lupaa freesiydessään vaihtelua. Ikävä kyllä kappale puuroutuu ajoittain edetessään, mutta se kykenee silti tarjoamaan myös loistokkaita hetkiä biisin osien vaihtuessa ja muuttuessa yllättävästikin.

Uhoavalla RIOTilla kuuluu niin viekasta mutinaa, karjuntaa kuin puhdasta laulua. Riehumisbiisi on oivasti nimetty, ja livenä RIOT onkin taatusti lyömätön. Kappale on rakennettu siihen malliin, että yhtye saa huoletta revitellä sen aikana keikoilla. Biisissä on juuri sopivissa määrin punk-henkeä, ja lopun kitarat (joskin punkiksi vielä turhan silotellut) lisäävät oikeaa tunnelmaa. Livenä biisin voisi kuvitella olevan parhaimmillaan, kun soppaan lisätään pienten, kämäisten klubien räkäinen miljöö.

Yksi loppupuolen reippaimmista kappaleista on Panorama HOP. Ryuujin leikkisät puhelauluosiot ovat ilahduttavaa vaihtelua, ja kaikki soittimet komppaavat laulua onnistuneesti. Ryuujin leikkisyys leviää ja tarttuu muihinkin jäseniin, ja kappaleen tunnelma on sopivan äkkijyrkkä. Kitarointi ei ole pelkkää perus-visual keitä. Panorama HOP loikkii taisteluhengellä tyylistä toiseen ja pitää levyn eloisana. Seuraavaksi jännittävät syntikkataustat jatkuvat Psych Tigerissa. Yhdessä taustojen kanssa Ryuujin muunneltu ääni luo avaruusmaista tunnelmaa. Tätä Zoron maailma parhaimmillaan on: punaista, violettia, kirkkaanvihreää, tiikereitä ja kettuja kaukana arjesta. Mukaan mahtuu pienimuotoista revittelyä ja kokeilua, ja siltikään kappale ei ole mitenkään mahdotonta kuunneltavaa.

Kaku-Futatabi-Rensa henkii jo levyn loppua. Leikkisästä sävystä puuttuu kaikki ilo, ja Ryuujin laulu on haikeaa. Kappaleen surumielisyys voimistuu loppua kohden, ja suvantokohdan kitarat tuovat muistumia jostain kaukaa vuosien takaa - ja sitten se iskee: kappale muistuttaa Sorobanin tuotantoa. Kaku-Futatabi-Rensa olisi muutamia kitaravivahteita lukuun ottamatta helposti kuviteltavissa jollekin Soroban-levylle. Se henkii melankoliaa, josta jäsenet näyttivät luopuneen jo aikaa sitten. Lähes viisiminuuttinen kappale kuulostaa Zoron tuotannoksi harvinaisen toivosta luopuneelta.

Hitaahko, kitaravetoinen Ame Life päättää albumin - niin tavallisen kuin rajoitetun painoksen. Kappale on Zoron kauneinta tuotantoa, ja jälleen haikeammasta päästä. Se eroaa kuitenkin edeltävästä kappaleesta, sillä sateen keskelläkin se sisältää toivonpilkahduksen. Ame Life ei ole perusmättöä, vaan kenties ainoa oikea tapa päättää Cosmon kaltainen levy. Se osoittaa, että Zorolla on herkkä puoli, ja Cosmo-universumissakin koittaa hetkiä, jolloin pilvet roikkuvat matalalla, ja taivas tuntuu putoavan niskaan. Biisi hiipuu lätäköihin putoileviin sadepisaroihin ja ulkona leikkiviin lapsiin.

Alun innostuksen jälkeen levy hiipuu jonkin verran, ja kenties toisenlainen kappalejako olisi pehmentänyt sisältöä. Rajoitettu painos on kymmenellä kappaleellaan hieman tavallista tiiviimpi, ja siitäkin osa tuntuu vielä turhalta. Voihan toki olla, että vika on malttamattomassa kriitikossa, jolle nykymaailman malliin vaatii elämältä tauotonta ilotulitusta. Joka tapauksessa Cosmo -Stainless Music- on vahva albumi, joka kestää kuuntelemista. Johan sen nimikin kertoo: ruostumatonta musiikkia. Viimeistään tällä levyllä Zoro on vakiinnuttanut paikan musiikkimaailmassa.